koska olen sun torstaisattumasi

Tämä talo kauttaaltaan puhallettuna rappukäytävä kuin ontto kohta keuhkojen välissä, jäänteissä kaikuu, enkä mä halua mitään muuta kuin löytää jotain millä täyttää ne samat keuhkot taas. Sementtiä tyttö kaktuskosketus, juostaanko kilpaa palkeenkieliin jäätiköllä? Kyllä kiitos ilman jalkapohjia.

Joka ikinen kerta kierrän vallihautojen toiselle puolelle pakoon rakastuneita aurinkoihmisiä, katseeni immuuni pelkälle loisteputkivalolle. Ja kaunis pimeä, se teki musta kovin ruman ja sähköiskutukkaisen

nyt pelkään kuollakseni vain sitä hehkua jota hän on piikittänyt suoniinsa
mä rososiiviksi kärpäspaperiin

ja pakkasen jäädyttämät sormenjälkilabyrinttini päättymässä uusiin umpikujiin

löydänköhän hänet enää milloinkaan

(ehkä

- no hei  ehkä en)

science fiction

Hän ottaa tehottoman särkylääkkeen alkaessaan ajatella liikaa
se on lempein tapa vaientaa perhoset, pilkkoa siivet happoon ilman väkivaltaa
- se on maanantai ja elektroniset kummitukset

Hän puukotti ikkunaruutujaan viidesti,
osaa nykyään teeskennellä varsin hyvin olevansa ainoastaan huonovointinen
ei hypnotisoitu, koskaan

mutta ne toiset silmät ne vasta ovatkin aika huikaisevan peuranmustat silmät  ja niinpä luen kasvojesi kuvaa iltasaduksi tänäänkin

Hän on todistetusti kaistapäinen.

koko kaupunki näytti mädältä appelsiinilta

Peter Pan olkoon muhun kohdistuvan vihan ruumiillistuma. En enää koskaan pääse lastenlipulla valehtelematta.

Sukkani ovat niin mustat etten uskalla katsoa jalkapohjiani. Hiiltynyt tunne jatkuu ihon läpi verenkiertoon aina kolibrinvauhtia läpättävään sydämeen asti. Tunnen pyromaanista häpeää ajatellessani kaikkia niitä tulipaloja, jotka syttyivät askeleistani kotimatkalla
NYT KALLIO HIILTYY KARTIONMUOTOISENA HEHKULAMPPUNA LAUANTAI-ILLASSA

Mutta ihmismyrskyssä (sisäänpääsymaksuksi särkyneet äänihuulet) violettien strobovalojen sankaripoika hyräili hiljaisia rakkauslauluja kitaralleen

ja minä kumosin pääni sisällön linoleumiin unohtaen

etten oikeasti tahtonut tulla näin vanhaksi milloinkaan

if i could have any job in the world i'd be a professional cinderella

Rautalankabändit ovat inhottavia, mutta mä osasinkin soittaa oikeeta sahaa koko selkärankani pituudelta

rumiksi kuluneet nuotit

joku marraskuun uusiopimeä missä mä rumana kuin puolikuollut sypressi

se oli eilen eli viime talvena

Tänään

luovun viidettä kertaa väreistä
pelkään näyttäväni tässäkin mekossa raadonsyöjältä
silmäni pelkkiä halpoja kopioita vihreästä kivestä

Ei tämä mikään enne ole. Mä en osaa näyttää Ikarokselta edes pudotessani.

Raitiovaunu 8

Tänään mulle tapahtui jotain elokuvamaista. En ole kovin hyvä kertomaan tarinoita, mutta ehkei se haittaa ja haluatte silti tietää. Mua itkettää vieläkin niin paljon että silmäni näyttävät vihreiltä sinisten sijaan.

Ensimmäinen juttu tapahtui muutama viikko sitten, se oli yksi niistä päivistä jolloin piilotan peikkotukkani kuhmuisen mustan hatun alle ja leikin näkymätöntä tummien lasien takana. Ruma ja huono päivä. Osuin sattumalta kotimatkalla samaan bussiin yhden tytön kanssa, joka istui jalat rintaa vasten vedettyinä ihan takimmaisella penkkirivillä kuunnellen musiikkia. Pääni oli kipeä enkä osaa sanoa näinkö oikein, mutta sillä hetkellä se tyttö vaikutti hymyilevän. Itsekseen tai jollekin muulle tai ei kenellekään, mua se kuitenkin piristi vähäsen ja siksi tahdoin kiittää. Revin siis sivun luonnoskirjastani ja kirjoitin punaisella kuulakärkikynällä "kiitos kun hymyilit" ja jätin viestini tytön viereen. Sitten livistin paikalta. Ajattelin että siten olisi helpointa välttää oudoksuvat katseet tai väkinäisiksi muuttuvat hymyt ja muut jutut, jotka surustuttavat mua yleensä. Mulle riittää tieto siitä että joku tajuaa tehneensä jotain hienoa.

Pahaksi onnekseni se tyttö, hymyilevä musiikkia kuunteleva ruuhkabussityttö, jäi heti seuraavalla pysäkillä pois. Oli ehkä kiusallisinta ikinä kävellä sen ohi. Me ei sanottu toisillemme mitään, mutta molempia hymyilytti ja mä olin enemmän kuin kiitollinen aurinkolaseistani. Koska, no. Maailman pahin punastuminen.

Tänään sitten. Olin jälleen matkalla kotiin, tosin tällä kertaa olin valinnut bussin sijaan ratikan. En oikeastaan kiinnittänyt kanssamatkustajiini sen erityisempää  huomiota ennen kuin pysäkkini tuli, mutta sitten. Noustessani paikaltani lähistöllä istunut ruskeasilmäinen nätti tyttö ojensi kätensä ja antoi mulle taitellun lapun. Sen päällä luki sinulle. Meni hetki (ja toinenkin) ennen kuin tajusin mistä oli kyse, että mun edessäni oli se sama tyttö joka oli hymyillyt mulle monta viikkoa sitten ja joka hymyili taas ja kiitti mua päivänsä pelastamisesta enkä mä osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Ei mulle tapahdu tällaisia juttuja. Sitten halasin sitä hölmösti koska halusin ja kompuroin ulos ratikasta. Ja itkin.

Musta vähän tuntuu että... joo. Rakastan ihmisiä tällä hetkellä niin hirveän paljon että tekee kipeää.

karikatyyrikuva

Osaan surra vain lujaa ja vähän vielä lujempaa. Se aiheuttaa hankaluuksia.

 Päällimmäisenä ajatuksena miten ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle jotain tällaista, miksi mä sotken kaiken aina näin pahasti ja sitten mä karkaisin salaa Ecuadoriin ensimmäisen saippualaivan mukana. Pelkään hajoavani omenanväriseksi mädäksi eteisen peiliin. Nilkkani on nyrjähtänyt ja käyttökelvoton.

 Niin. En tiedä mitä sanoa, mutta mua nukuttaa. Paljon.

Viime aikoina mua on ilahduttanut nämä jutut:

- poika, joka soitti rautatieasemalla harmonikkaa
- Kalliosta löytyvä auringonkukkamaalaus, jonka joku on ripustanut korkealle puuhun (tykkään ajatuksesta niin paljon, että aion ehkä joskus kähveltää sen (idean, en taulua))
- vihreätukkainen ystäväni, jonka takia laukkuni tuoksuu mandariineilta
- Robert Smith sellaisessa hölmössä pörröisessä haalarissa Why Can't I Be Youn musiikkivideolla
- ne yhdet portaat Akateemisen Kirjakaupan takaosassa
- Neil Gaimanin Sandman
- "Hei, sä olet Kellopeliappelsiinin Alex!"

Siksi vain kun unohdan melkein joka päivä että joskus on syytä hymyilläkin.

lumous kuulosti kauniimmalta

kuuntelen valkosolujani
joiden mielestä olen aivan liian nuori heräämään vegetatiivisesta tilastani

minä en tiedä

miksi nilkkojani ei voida sulkea nimettömän ja peukalon muodostamaan kehään
vielä vuosiin
- tai ikinä

vaihtaa olomuotoa ja planeettaa

Olen salaa laskenut missä lämpötilassa ihmisruumis sublimoituisi. Hups, äkkiä iho antoi myöten ja kiskoi alleen viisi konekivääriä ja räjähdysherkkiä lisäsydämiä. Vähän niin kuin sodassa, kuiskaa hän. Tunnustelen reunoja hihojeni alla ja voin pahoin.

--- on melkein läpinäkyvä ja vie varjon verran tilaa takanani. Vihaan häntäkin.

Minua kohdellaan kuin luovuttajaa, vaikka reisilihaksiin asti ulottuvat repeymät olivat aina kuuluneet nimettömälle muukalaiselle, eivät itselleni. Jossain nielun kohdalla on kipeä uloke ja sormet ristiin (vilpilliseen rukoukseen ei-kenellekään) kun yritän kutsua satakieltä esiin pimeästä - enkä osaa puhua.

Eilen kirjaston vessan valo oli pyörryttävän sininen. Erotin silti verisuoneni.

our hearts beat now but it's only noise

Joku sanoi hei enkä ole päiviin ollut mitään muuta kuin no moi khhköh ja viisi tapaa imitoida mustatakkisia lintuja.

Niitä on parvittain kurkussani. Älkää pakottako mua puhumaan.

Silti toisinaan haluan repiä jokaisen luomen irti iholtani ja polttaa jäljet kiinni mutta tietenkään en tee mitään sellaista vaan säpsähtelen itseni lattianrakoihin ja jalkalistan taakse kun tee tulvii emalipannun yli eikä onnistu häätämään yhtäkään siivekästä. Ja sahalaitoja. Paljon sahalaitoja.

(Olen kai hirvittävän typerä ja säälittävä. Pääni vain on niin täynnä intiaanikesää, etten jaksa välittää.)

unohdan olevani olemassa vain teoriassa

solmin itseni rusetille kukkalakanan alle
teeskentelen ruumishuonetta

mankelin läpi, ensin pää, sitten olkapäiden vinot kulmat
kuinka haluan takertua kiinni hiuksiini
keuhkoputken litistyessä yhdeksi kudokseksi
vaaleanpunaisen teinitytönsydämeni kanssa

on odotettava
että vasemman silmän takana oleva punainen piste kuivuu lopullisesti
ei monistaisi kuvaani

traumaantuneiden suoniin viittä eri kemikaalia

ja

kynsillä
varpaat pois

ettekä te koskaan pysty mua nimikoimaan

villapaidan sisällä sata ruumista

Sirkuksen tähtisiniseen laatikkoon piiloutunut nainen sahataan keskeltä kahtia kellon ollessa kuusi
mikä kaunis syy upottaa hymykuoppiin viisisataa helminauhaa

(kun jotkut tekevät tuhostaan taidetta
olen tottunut olemaan sirpaleita vuorokauden jokaisena sekuntina)

ja jos tämän on oltava vain yksi uusi taikatemppu kirkasvärisistä kuvista
tahtoisin sanoa muutakin

että typerä sydän tuntee yhä viehtymystä lohkeileviin luukulmiin ympärillään
etten osaa sormeilla pulssia hiljaiseksi oikeista kohdista
nivelten alta
valtimoista

jostain

ja tarinoita siitä, kuinka paljon vihaan tällaisia päiviä ja sitä että myöhästyn aina busseista ja unistanikin

ennen kuin kasvatan selkääni tuhat mannekiininjalkaa ja juoksen

en tiedä miksi kerron tämän

Päiväkirjani sivut ovat niin täynnä mustia irtokiharoita, etten ole varma onko tämä kahdeksas tiistai peräkkäin vai sittenkin sellainen päivä, jolloin seinänaapurini soittaa valsseja rämisevällä vinyylisoittimellaan ja joku kävelee korkeissa koroissa pitkin selkärankani poikkileikkausta.

(Ominaishajuni on kuulemma kadonnut maalinhajun alle, mutten ole ihan varma jaksanko uskoa sitä.)

Äiti palasi viime sunnuntaina tutkimusmatkoiltaan ja tänään se lähti jälleen kaksi matkalaukkua mukanaan. Pelkään salaa sitä päivää, jolloin se huomaa tarvitsevansa kolmannenkin ja muuttaa pysyvästi Euroopan halki risteilevien lentokoneiden luo. Mutta ei tämä haittaa. On puhelin ja pikavalinnassa jonkun numero ja sähköjohdot täältä pois ja Audrey Tautoun himmeä kuvaruutuhymy, joka ei katoa.

Mikään ei taida haitata enää.

paitsi vanha haljennut karttapallo
josta kiskoa mantereet irti pitkinä suikaleina
barcelonan alla kuhmuista muovinvalkoista

paitsi halkemat minun maankuoressani
vaikka ne katoavatkin aina ennen joulukuuta

tyttö turkiskuoriainen

Mustan mekkoni helmataskussa on aina sitruunapurukumia, vanhoja kirjastokuitteja ja kolikoita, joita en koskaan muista lahjoittaa toivomuskaivoille. Kilisen kävellessäni.

(Ja mun viiden peninkulman kengissäni (jalanjäljet nurinpäin) on teräviä kiviä. Aina.)

Tänään löysin sellaisen kaivon sijaan pienen ketun, joka makasi tiellä silmät ummessa. Aloin voida pahoin vaikka renkaanjäljet ruosteisenruskeaksi kuivuneella asfaltilla olivat vielä näkymättömissä enkä oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin valkoisen hännänpään ja ohimolla horjahtelevan kovakuoriaisen, joka rapisi sokeana kuin kolmas pupilli

Ajattelin, voisin olla yksi niistä moottoriteiden kettulapsista jos vain yrittäisin vähän enemmän.

Sitten menin kotiin, keitin teetä ja itkin vähäsen. Eiväthän hiukseni ole punaiset.

tämä on lokakuu

Tunnen kasvavaa klaustrofobiaa omassa ruumiissani. Kehossani. Tässä ihon ja huokoisten luiden muodostamassa kammiossa, joka ainoana pitää pelkoni suonensisäisenä. Valo pysähtyy käsivarsieni pintaan läpäisemättä niitä, laskee luomia. Minä en katoa. Tämä ei ole reilua.

Tuoteselosteessa kehotetaan puremaan tytön nilkoista irti verevät puolikuut silloin kun se alkaa näyttää liian onnelliselta. Jalat lonksuvat rusettikengissä enkä tiedä mitä raiteita seuraamalla pääsisi kotiin. Sidon varmuuden vuoksi hiuksiin kaksituhatta ilmapalloa (kuumailmapalloa, ontoksi puhallettua planeettaa), jotta päänahka repeäisi mahdollisimman monesta kohdasta. Kallon luita on miljardi, osaan murtaa niistä jokaisen.

Miksiköhän olen näin tällainen?

(Oikeasti haluaisin vain uuden mustan muistikirjan ja olla kaikista peikonpoikasista onnellisin.)

auringosta itään ja kuusta länteen

Kaikkia pelkojaan ei voi nimetä
tätä en edes haluaisi

Kiilattuani satukirjan ikkunan ja karmin väliin, olen kyhjöttänyt sälekaihtimien takana piilossa ja yrittänyt turhaan kutsua iiriksien kadonnutta väriä esiin. Punaiset langat tahtovat peittää sen, joka ennen oli sinistä, harmaata ja vihreää sammalta, värejä silloinkin kun mua itketti liikaa ja kaikki oli pelkkiä läpikuultavia kalvoja ja tummia tahroja. Tämä on se kohta tarinasta, jota en koskaan ymmärtänyt.

Luku I

Osaan houkutella pedot luokseni appelsiineista löydetyillä kivillä ja kätkeä vieraan maan tomua karistavat kenkäni katseilta.

Luku II

Nieluun ei saa jäädä hiutaleita sinisestä lakasta tai minuun yhtäkään palkkamurhaajan merkkiä. Siksi ikkunani painuu lukkoon aina öisin.

Luku III

Antakaa viimeisen viikon mennä nopeasti, niistä on tullut äkkiä kovin paljon rumempia. Öistä. Minusta. Tarinoista. En ole harrastanut luonnollisia kuolemia aikoihin.

i know you love the song but not the singer

Tiilenpunaisen tornitalon kukkapenkissä oli niin paljon kirvoja ja siniraidallisia mariannekääreitä, etten uskaltanut pysähtyä kuin hetkeksi. Joku oli kylvänyt multaan karamelleja sydämen muotoon, ainakin bussipysäkillinen nauravia tyttöjä horjui viinikumimakeispuun yläoksilla. Yksi ojensi kätensä (kynsissä oranssia lakkaa), mutta silmäni näkivät vesilätäkön pinnasta mitä voisi tapahtua. Pakenin. Olisin ehkä löytänyt leppäkerttujakin jos vain olisin katsonut tarkemmin. Surettaa etten ehtinyt.

Kesä 2011 on ollut aika kurja. Loman jälkeen en aio ikävöidä loputtoman sotkuisia, tukahduttavia öitä tai järviin kadonneita kasvoja, joiden jälkeen olen ollut kumman yksinäinen. Nyt tarvitsen ainoastaan syksyn ja tuhat tekosyytä kuunnella kaikki lauluni mollissa. Pohjimmiltani olen silti se sama olento, joka tahtoi pitää leikkimökkiä palatsina ja eksyä yhden huoneen valtakuntaansa. En tiedä onko se kovin hyvä asia.

Mutta. Jos viimeinen suunnitelmani pysyy hengissä, otan ruusukuvioisen yöpaitani ja hammasharjani ja kulmista kuluneen matkalaukkuni (viisi vuotta vanhoja perhostarroja korkkipinnassa) ja lähden katsomaan kauhuelokuvia koko viikonlopuksi. Odotan. Kunpa mikään ei menisi enää vikaan.

niskahiuksissa kaardemummaa

Ne olivat junien siniset penkit ja loisteputkivalot seinillä, kun nimetön poika tahtoi demonstroida sydänkohtauksen toisen keholla, varastaa aorttaläpän värinän mustaan nauhuriin. Viisi euroa äänitteeltä, kuule kuinka tyttö rakastuu uudestaan uudestaan uudestaan uudestaan uud-

Sivustakatsojat jäivät kyydistä ennen keskustan mukulakivikatuja (ne kaksi jatkoivat näytelmäänsä vielä pitkään)

 kengissäni jalkaholvin alla
sain pitää valkoisten sukkahousujen värin ennallaan
ja hymyilin vähäsen 

Tein lupauksia:

♥ Jonain päivänä aion itsekin hengittää avaruusaikaa, ripustaa asteroideja jokaiseen ripseeni. Luomet edellä betonin läpi ja kylkiluukaltereiden raoissa kauniita kaloja vettä silppua.

♥ Saan ottaa metallinmustat enkelinpuremat ylähuuleeni vasta sitten joskus. Siihen asti pitäisi pärjätä ilman paahtoleipää ja aamuöisin ikkunalaudalla murusteltuja kaurakeksejä. Surkeus.

♥ Lakkaan olemasta se hömelö otus, joka väritti huulensa sinisellä permanenttitussilla vain koska luuli sen näyttävän siistiltä. Tai se, joka leikkaa yhä hiuksistaan töyhtöjä silkkinauhoin solmittaviksi ja lähetettäviksi kaikille niille, joita ei ole olemassakaan. Niin tehdään vain vanhoissa kellertäväsivuisissa kirjoissa, joihin jäi vierailustani varjoni muotoisia reikiä.

pst, Kuolleet intiaanit - Kuka puhuu suullani?

saksilla

Hänen sanojensa jatkuva uloshengitys on pudottaa minut alas varpailtani. Sen voi lukea mustekynätahraisista sormista ja kauluspaidan irronneista napeista - jos astut yhdenkin askeleen vinoon, vajoat asvalttiteiden suonsilmiin. Olen siitä asti pelännyt saksenmuotoisia varjoja ja teidän kiilakoroistanne jokaista. Ehkä juuri siksi oli vuoroni kuolla hiuksissa ohdakkeita sulkasimpukoiden sijaan. Valehtelen itselleni siivet meriheinästä.

Todellisuudessa minulla ei ole varaa menettää enää ainuttakaan elämää. Ei edes sitä, jonka aikana istutin punaisia juovia kaikkialle mihin koskin ja olin tummien lasieni takana kalpeampi kuin koskaan. Marraskuu on muuttanut sisääni ja tahtoo tehdä selkärankaani solmun,

MIKSEN MUISTA SIITÄ MITÄÄN MIKSI MUSTA TUNTUU TÄLTÄ MIKSI AINA PARSINNEULOILLA

Näytänpä muuten vääristyneeltä akvaariolasin läpi.

(syökää) ontoksi

Eilen join teeni ilman makeutusta. Sokerikiteiden sijaan harjasin hiuksiini hunajaa ja hyönteispyydyksiä

viisi kultaista
kahdeksan meripihkaa
ja yhdet vangiksi jääneet siivet

enkä lakannut hymyilemästä edes silloin, kun lukit ja tuhatjalkaiset mursivat kitiinisiä reittejään otsalohkoni läpi, istuttivat aivoihini syövän ja purivat hermosäikeeni palkeenkielille. Jaksan yhä odottaa

jaksan odottaa koiperhospitsiä ohimoille ja ohueksi kuluvaa ihoa, jonka läpi erottaa sydämensykkeen jäljet ja ohentuneen veren

 tänäänkin juon teeni ilman makeutusta

(niiden jalat pistelee)

väritin sääriluut hiilenmustalla esiin

 Jos tämä olisi satu ja oikea nimeni Ronja, sulkisin luomet aina keskiöisin. Silloin korpit eivät uskaltaisi varastaa silmiäni, sillä ne ovat m i n u n omani. Ne ja punainen kajo ihon läpi. (Omaani silloinkin, kun peilissä asuvan pesukarhutytön sormenpäät ovat kylmää lasia ja vyötäröni liian leveä katsottavaksi.)

kurkkumätä

tuberkuloosi keuhkoahtauma skolioosi

jalat menee hyi takkuun

eikä minua nukuta vieläkään

(Toisinaan tahtoisin ihan normaalin perheen, jolla olisi tapana kokoontua sunnuntai-iltaisin olohuoneeseen rakentamaan palapelejä tai juomaan inkivääriteetä. Äitini on niin usein ulkomailla, etten oikeastaan edes muista minkälainen ääni hänellä on. En tiedä muistuttaako se omaani. En tiedä olenko koskaan sanonut kenellekään heistä mä rakastan sua. En tiedä tarkoittaisinko sitä.

"Ai niin,olis parempi että lähtisit viikonlopuksi pois kotoa. Etsi joku paikka, okei?"

Enkä mä tiedä sitäkään, minne helvettiin mun pitäisi mennä näin lyhyellä varoitusajalla. Tukehduttaa.)

tuokaa saapuvat junat

yhtäkkiä pää onkin niin täynnä pölyä ja makeisia

etten huomaa nimenneeni luomia (arpia, suklaapisarapisamia) kuolleiden tyttöjen mukaan

käveleväni kenkäni korkoja korkeammalla
piirtäneeni jalkapohjaani voodoo-nuken
lopettaneeni lasinsirunvihreiden teiden väistelemisen

(ja yhden eebenpuunvärisen sydämen.)

Kohta lähden rautatieasemalle. Ja sitten!

i've got pills cause you're dead

Lauantaina olen kirjoittanut tätä blogia tasan vuoden. En ole oikein koskaan jaksanut pysyä samassa paikassa näin pitkään, ja siksi ajattelinkin tehdä jotain mitä en oikeasti uskaltaisi - kertoa itsestäni vähän enemmän. Ainakin lupaan yrittää.

Olen syntynyt vuonna 1994 joulukuun toisena päivänä. Mulla on pörröiset hiukset, jalat kokoa 38 ja mustat rikkinäiset aurinkolasit. Asun seitsemännessä kerroksessa ja mun ikkunani takana lentelee joskus pääskyjä.

Olen huono olemaan onnellinen, vaikka haluaisinkin vain nauraa ja letittää hiuksiani ja unohtaa ne jutut jotka olen menettänyt. Enkä tiedä, sillä onhan mulla kuitenkin paljon asioita joiden takia hymyillä. Asun kaupungissa joka on kesäisin ihan järkyttävän kaunis. Mulla on eksponentiaalisesti kasvava levykokoelma ja vanha rämisevä mankka ja sininen öljyväritahra nenänpäässä. Mulla on joku sellainen, jolle soittaa vaikka keskellä yötä ja joka kuuntelee kaksi tuntia puhelinlangoilla hiipivää valitustani, ja joku jonka kanssa nauraa tajutessani miten vajaalta kuulostan kun sanon vihaavani maailmaa. En mä oikeasti vihaa sitä. Tai elämää. Tai ketään.

Valehtelen aina liikaa kun puhutaan vihaamisesta. Ainoat asiat mistä en pidä, ovat epäoikeudenmukaisuus ja minä.



se on suunnitelukirja numero kolme ja Nikolaksen silmät. Nikolas on toinen päähenkilö kohellustarinassani, jossa sanomalehdissä on vain kuolinilmoituksia ja etsintäkuulutuksia kadonneista lapsista ja jokaisella kansalaisella oikeassa ranteessaan viivakoodi.


Pidän huvipuistoista. Pidän sellaisista sukista, jotka yltävät venymättä yli polven. Pidän tummista laseista. Pidän tummista kaapumekoista. Pidän saduista. Pidän Edgar Allan Poesta. Pidän permanenttitussien tuoksusta. Pidän puhtaan pyykin tuoksusta. Pidän Linnanmäen Kummitusjunan tuoksusta. Pidän crustipunkista silloin kun päätä särkee. Pidän punaisesta sateenvarjostani. Pidän hölmöistä lapuista, joita joskus jätän busseihin. Pidän tatuoinneista, jotka liukenevat veden mukana lattiakaivoon. Pidän kauneuspilkuista. Pidän siitä kun joku kampaa hiuksiani ja sanoo leijonanharjatytöksi. Pidän hassuista korvakoruista (vaikka korvalehteni ovatkin ehjät). Pidän vinyylilevyistä. Pidän ahaa-elämyksistä. Pidän hitaista aamuista, jolloin koti on tyhjä ja tee hyvää.

Pidän siitä pojasta, joka kerran luisteli humaltuneena Kallion katuja huutaen perääni "Eksä koskaan harjaa tukkaas, hä?" Kaksi vuotta sitten olisin sen takia ollut valmis leikkaamaan hiukset ihan lyhyiksi tai itkemään koko päivän, mutta tällä kertaa vain pistin kädet nyrkkiin enkä sanonut mitään. Ehkä itsetuntoni on pikkuisen parempi kuin silloin. Ehkä.

Pidän kiinnipitämisestä. Ja eniten siitä, kun joku pitää musta kiinni.

katkoviivoja pitkin

Juuri nyt on sellainen olo, etten enää koskaan tule ikävöimään ketään. Vähän kuin huminaa siellä missä joskus oli jotain. Pääni. En taida haluta uutta

vaikka istuin eilen talon katolla ja nauroin
vaikka viisi sytytettyä kohtaa ranteissa (luodinreikinä verisuoniin)
vaikka hiuksissa viisi ikuisuustakkua
irronneita ripsiä
ja elokuvalippuja

Tämä taitaa oikeastaan olla aika hyvä hetki kadota meren toiselle puolelle ja sulkea liikennevalosilmät. Oksettaa.

ps, haluaisin näyttää samalta kuin hän
olla aavetyttö ja vähän punatukkaisempi

men älskling, vi ska alla en gång dö

sydämeni läpileikkaus on muhkuraista kudosta
kun paperinukke lasittaa rintakehään ikkunan
ja siinä mun toiveeni ja pelkoni ja satuni
(ikioma hemoglobiinini)
kaikkien nähtävinä

kadehdin imperfektinä niitä ohikulkijoita, joiden luut liikkuvat silmäneulankeveinä
ihoni muistaa rautatiet jyrsimässä kantapäitä auki

miksi sen on aina satuttava niin helvetisti?

meidän ei anneta nukkua

Olen melkein väsynyt odottamaan sanoja joita en koskaan saa kuulla. Ja, no, kai se sattuu aika paljon, eikä se kuitenkaan mene enää niin. Haluan katkoa hiuksia, en raajojani.

(Oikeasti olen hirveä pelkuri enkä uskalla vieläkään avata suorakaiteenmuotoista valkoista rasiaa, johon on painettu viivakoodi 7 046260 102989 sellaisella fontilla joka tuntuu sormissa. Jos saisin itse päättää ne asiat jotka tulevat lopulta tuhoamaan mut, olisi tämä aika korkealla listalla. Kolmosena ehkä. Ensimmäisenä olet aina ollut s i n ä, tiedäthän. (Hukkuminenkin on helpompaa kun on letittänyt hiukset täyteen värjättyä lasia ja täyttänyt taskut näkinkengillä.))

Mulla on suunnitelma. Maalaan huulipunalla kasvoilleni vesirokon ja olen kipeä vielä huomennakin ja joka päivä niin ettei mun tarvitse liottaa varpaitani turkoosinvärisissä hautavajoamissa enää ikinä. Koskaan. Tai antaa valon muuttua punaiseksi silmäluomien takana. Viime viikolla olisi pitänyt olla uintia enkä ole vieläkään keksinyt hyvää tekosyytä miksi nukuin silloin Murmelin huoneessa enkä kaakelilattialla. (Mitä mun oikein pitäisi edes sanoa? En tiedä yhtäkään niin hyvää valhetta, joka selittäisi kolikonkokoiset tulisuudelmat näkymättömiin. Saanko mä vain lähteä kotiin?)

Ja teille jotka välitätte, saatan vähän aikaa kirjoittaa sanani jonnekin muualle, päätä särkee kristallipallokuvista ja tällä hetkellä vihaan tätä blogia ihan liikaa. Nähdään silti joskus. Pian.

P.S. Helsingin keskustassa asuvat, katsokaa taivaalle. Kuumailmapallot ovat kivoja.

viisikymmentä verkkokalvoa

syöpynyt

satuillut

ollut happohyökkäys ja syyskuista sysimusta

purkanut ääriviivojen pehmeää nauhaa

kuollut liikennevaloihin

ja itkenyt vähäsen lopputekstien aikana

Pöydällä on kuukauden annos reseptilääkkeitä. Jotain. Luoja mua pelottaa entä jos jää vain tyhjää kun juuret on siivottu pois päästäni, eihän mulla ole mitään muuta edes katsoa, en mä edes koe olevani tarpeeksi luhistunut tarvitakseni mitään. Paniikki on hiilidioksidia ja variksennokkia silmäkulmissa.

Ei tätä. Halusin olla se, joka kiskoo muita meteoriittien alta, en se, joka tarvitsee valkoista pysyäkseen kunnossa.

Musta on jo imeytynyt sukkien läpi vereen. Tästä tulee kroonista.

"kierretään toi raato

se on ihminen

sen
liha

on

pahaa"

miksi hymyilin

♥ Teitä on jo yli 70. Kiitos. Niin kuin ihan oikeasti.
♥ Joku laahaili Kallion katuja valtavan kameransa kanssa ja kysyi englanniksi saako punatakkisen tytön polttaa filmille. Kyllä sai. Piparkakkutalon kylkeen jäi jäljet varjostani.
♥ Filosofityttö kävi Helsingissä ja lupasi että saan karata sen luokse Kouvolaan ihan milloin vain. Ja lainasi jänniä kirjoja. Ja kirjoitti käteeni Kunhan trollaan!!!.
♥ Robert Smithillä on tänään syntymäpäivä.
♥ En ole käyttänyt tulitikkuja kolmeen päivään. En ole rikkonut mitään ketään kolmeen päivään. En ole nauranut (hysteerisesti vähän kuin tragikomedioissa) kolmeen päivään. Se on melkein ennätys.
♥ Appelsiinisorbettia aamupalaksi ja vadelmajäätelöä puoli kahdelta. Se ei tuntunut kovin pahalta. Ollenkaan.
♥ Shotgun Club,Veil Veil Vanish ja Dino Mansik ovat suloisinta musiikkia vähään aikaan.
♥ Joku II oli kirjoittanut kaulaansa suukko tähän. Ä:n pisteet olivat sydämiä, mä leikin sokerikohtauksia bussin ajaessa ohi ja hyräilin vähäsen.
♥ Varpaankynsissäni on sata opaalinsirpaletta, ne hohtavat jos kävelee mustesilmälätäköissä ilman kenkiä. Jos uskallan, teen niin kohta. Ehkä. Joo.
♥ Puhun sinisiä ja olen muutenkin ihan violetti.


[he he]

pelkään vain varastaneeni tämän päivän joltakulta

punasiirtymille

En tahtoisi kulkea röntgensäteiden alta. Luunmurtumani ovat liian rumia.

Keskikokoisen huoneen tyhjäksi hengittämiseen on mennyt lähes neljä vuotta. Kulutan maailmaa risaksi vaikken tekisikään muuta kuin laskisi luomia ja mustelmia jaloistani tai itkisi kaiken värin kadotessa liian nopeasti ihon alle, veri suoniinsa ja kudosneste onkaloihinsa ja voi kun olen ollut surkea hyönteinen viime aikoina. Niitä löytyy lisää lasien takaa, kuolleita.

siipiä ja jalkoja ja rypistyksiä ja harsoja

Kolmelta öisin ei nukuta. Värttinät ovat oppineet puhkomaan reikiä uniinkin ja kuumailmapalloista, sanomalehtikaupungeista ja lihansyöjäkasveista on tullut pelkkää lukinverkkoa. Todellisuus ei himmene enää eikä täällä ole muita ikkunoita kuin se, jonka läpi ei saisi kulkea. Minä lupasin.

joille heroine ei tarkoittanut sankarittaria

Keväisin on kiellettyä olla alakuloinen, mutta mulla onkin punaiset kenkäni ja kulissihymyni ja sitten karkaan ulos ennen kuin ehdin taas muistaa miksi itkinkään viime yönä ihan liikaa. Suolavesi ei purrut kyynelkanaviani reikäisiksi itseni takia vaan jonkun muun,  jonka sanat läpivalaisevat niin terävästi että hiusten latvat palavat mustiksi. Hiiltyneiksi.

Ansaitsin tämän.

Kaipaan niitä aikoja, jolloin karttapalloa ei erottanut pimeässä ja sitäkin kun varjojen takana olimme osa Australiaa, me kaksi ja silvotut pehmolelut. Ja sua. Mutta ei sellaista ole enää koska mun anteeksipyyntöni ovat aina olleet liian laimeita ja riittämättömiä ja voi miksi en saa henkeä, olenpahoillaniolenpahoillaniolenpahoillaniolenpahoillaolenpahoillaolenpahapahapahapa-

Selkärangan nikamat kiedottu alumiiniin, haavojen punaiset huulet suudelmina silmukoina vittu spiraaleina liian lähellä ja mä_olen_maailman_rumin_vainaja_sukellusveneitä_hauta-arkkuja_kuolemaa

Et ansaitsisi tätä.

varjokuvailija

Suupieleni on helppo tiirikoida auki yhdellä hymyllä

ehkä silläkin, kun vain sitoo nimettömän ympärille silkkinauhaa viisi metriä

jättäen langanpäät tallaantumaan korkojen alle

joskus käskin pupillinmustia piilottamaan arpikarttansa, vaan ääneni ei ollutkaan

onneksi iirikset osaavat repeytyä irti juurineen.

♥

(Leikitään leikkiä nimeltä Huominen, musta tulee isona paha graffititaiteilija ja salamatkustaja.)

silmät kiinni eksytään

Hei, tänään ei ole yhtäkään tarinaa siitä miltä tuntui leikata kynnet ihoa myöten pois ja kasvattaa sormenväleihin korpinsulkia. Sekasotkua ja lankakeriä vain, niin, ja vihreissä silmissä asuva katse vaikka oikeasti olenkin ihan sininen. Tukehduttaa.

En ole tottunut kirjoittamaan tähän blogiin mitään ilman tietynlaista varautuneisuutta, mutta ehkä nyt on ihan korkea aika opetella ja leikkiä vankikarkuria. Niin mä haluaisinkin tehdä. Ehkä. Huomenna. En ilman jotakuta joka istuisi mun kanssa junan viimeisessä vaunussa ja jonka olkapäähän saisi nojata kun alikulkusillat pimentävät värit. Miksi kuunpimennyksiä on niin paljon? Niistä lähtee maku (ja väri) ja valojen palattua ääriviivani eivät ehkä olekaan enää olemassa.

kirjoitin historian kokeessa kolme kertaa konservatismin väärin (converseja!) ja mietin teitä

Musta melkein tuntuu siltä kuin olisin pilaamassa kaiken kauniin elämästäni käyttäytymällä näin, olemalla takkuinen ja väsynyt ja mielipuolinen ja harvinaisen kusipäinen otus sellaiseksi, joka ei oikeasti osaa puhua oikeissa tilanteissa oikeilla sanoilla oikealla äänenpainolla oikealla millään. Joka vain on ja tuijottaa ja kiskoo polvisukkia ylemmäs jottei kukaan vain näkisi että alempana oleva nailoni on enää pelkkää seittiä.

Pelkään sitäkin, että jossain joku jonain päivänä ei enää jaksakaan odottaa mua.

Ehkä mä vain olen harvinaisen taitava tuhoamaan muita. Muita ja itseni.

Anteeksi.

omenavaras

Inhoan olla se tyttö, jonka sormenpäitä pakkanen tai kitarankielet eivät ole kovertaneet ontoiksi ja joka lisää sydämen jokaisen lauseensa perään. [♥] Se on oksettavaa. Hirveän rumaa.

Sekin on rumaa, että sanoja on ollut koko viikon ajan niin vähän että ne pystyy laskemaan.

Kaksisataaviisikymmentäseitsemän.

Kirjoitin jotain hölmöä puiston penkillä nukkuvasta laulajapojasta ja kitaristista, joka salamatkustaa tavarajunissa osavaltion rajojen yli. Kaksisataaviisikymmentäseitsemän, eivätkä he edes ehtineet tavata toisiaan. Hampaat ovat sokeripaloja jotka liukenevat pois, jos vaikenee liian kauan. Makeeta.

Ja kun kotimatkalla Kurt Cobain laulaa sydämenmuotoisista rasioista, tajusin miten valtava kiire mulle tulee jos tahdon saavuttaa jotain ennen kuin lähden. Varjoni ei paina kantapäillä grammaakaan, mutta olen silti aika väsynyt.

tänään ei olekaan torstai

made in china

ihmisellä on kaksikymmentäneljä kylkiluuta [lat. costae]
- minulla umpisolmuni ja parillinen määrä näkymättömiä

hei au

ruosteiset instrumentit
perhoslaastarit
silmäterät

epilogin kulkiessa kaulavaltimon viertä hajanaisin mustekirjaimin

hei, au

kuunpimennys on maailman kaunein sana
ja minun aivan kohta

enää pitää vain

odottaa

rakastan

Inhoan elokuvia joissa hyvät ovat kauniita ja pahat rumia. Inhoan väritettyjä ruumiita. Inhoan ikävöimistä. Inhoan monta vuotta vanhoja postikortteja joissa nimeni on kirjoitettu kahdella iillä. Inhoan päivää jolloin sataa ensilumi. Inhoan verta kynsien alla. Inhoan (vihaan) sarjamurhaajaani. Inhoan välimatkoja. Inhoan nauruani. Inhoan varpaitani.

Inhoan huhtikuun 17. päivää. Inhoan sitä että teesiivilä on aina kateissa. Inhoan vasenkätisyyttä silloin kun piirrän ja koko kämmensyrjä värjääntyy violetiksi. Inhoan mustaa smartia. Inhoan pilkkuja. Inhoan liitutaulukynsiä. Inhoan sitä ääntä joka tulee kun astuu lattialle unohtuneen levykotelon päälle. Inhoan sinistä kynsilakkaa hampaissa. Inhoan salaa kun äidinkielen opettajani väittää Ian Curtisia 27-vuotiaana kuolleeksi huumehörhöksi ja sitä myös, etten uskalla korjata hänen sanojaan.

Inhoan tauluja jotka eivät olekaan ikkunoita toisiin ulottuvuuksiin. Inhoan sitä että maailman näteimmät ruusutennarit ovat kokoa liian pienet. Inhoan välittää henkilöistä, joille on ihan sama hengittävätkö keuhkoni happea vai merivettä. Inhoan kaupunginosaa jossa asun. Inhoan puutumispistelyä. Inhoan jänniä kirjoja joista joku nero on repinyt loppuratkaisusivut irti. Inhoan olla näin vainoharhainen. Inhoan mustia sukkia (ja sellaisia sateenkaarisukkia, joissa on reikiä). Inhoan inhoamista.

(Emmasofia istuu tukka pörrössä ikkunalaudalla ja ulkona tuulee. Niitä mä en inhoa.)

ei nukuta

cold-burning thieves drink the sun
and eat concrete
from our hands
umbrellas cover the world
and we sleep
in the rain
*
these stars that died in my pocket
should fill the holes that we put in your
head
*
my mind is
my mind is a pesticide

Kasvot ovat muuttuneet lyijylasiksi, maisema säröilee näiden päivien yllä ihan turhaan. On kamalasti halkeamia ja rotkoja. Avohaavoja. Pelottaa keikkua kantapäiden varassa verenpurkaumien reunoilla ja kuulostella epätasaista pulssia, joka ei tunnu kuuluvan kenellekään, se kulkee irtonaisena ohi suonien. Lääketiede ei sumenna katsettani tänään, mutta mua naurattaa silti, ihan kaikki. Hampaissa vihloo niin etten oikein uskalla hengittää, se kuulostaa hullulta. Kuin joku olisi varastanut keuhkoni ja puhaltanut ne täyteen pumpulia.

(Salaisuus, saisit pitää ne. Jos vain pitäisit hyvää huolta)

her electro blue voice

Verenkierto. Terveydenhoitaja ripustaa käsivarteen (oikeaan, siihen kauniimpaan) piuhoja ja näyttää kummastuneelta tuijottaessaan liian pientä lukemaa digitaalinäytöltä, kulkeeko noin alhainen verenpaine suvussa vai urheiletko paljon, tuollainen tosin lupaa pitkää elämää, iloitsisit, ja mä vain pudistan päätäni ja nyin olkapäät piiloon hiusten taakse. Saatat sitten pyörtyillä jos jäät seisomaan liian kauaksi aikaa paikoillesi, naurahdus. Pinkit post-it-laput kirkuvat niin lujaa että ne on pakko pudottaa lattialle. Mulla on uudet punaiset maiharit ja riitasointuja peittämässä hymykuopat.

Joku on kirjoittanut koulun vessan oveen Ihmiselle maailmanloppu on se, että hänen lajinsa kuolee sukupuuttoon. Siksi sen täytyy. --- Piirsin indigonsinisellä huopakynällä sydämiä puupintaan.

Hampaat. Äiti katsoo kun kuljen tuttua reittiä lääkekaapille ja ravistan valkoisia syliini niin ettei satu enää niin paljon väärästä kohtaa ja silmät valehdellaan pysymään kuivina. Käskee avaamaan suun ja hymyilemään niin että helmiäinen hohtaa keittiön seinille asti -

 ei viisaudenhampaat aiheuta oikeasti noin kovaa kipua, teeskentelet, huomenna kyllä varaan ajan hammaslääkärille ja sun suuhun tungetaan ainakin miljoona poraa ja skalpellia ja hammaslangasta hirttosilmukoita fluoria xylitolkohtaus kutittaa äänihuulet yskimään

Laahustettuani takaisin huoneeseeni osasin kerrankin olla iloinen siitä että koko talo tulee olemaan ensi viikon ihan hiljainen ja olohuoneesta kaikuvat naurahdukset  katoavat kauas kauas Berliiniin. Olen kovin yksin.

minun kahvitahrani perjantaissa

Palkinnon saajan on tarkoitus kirjoittaa 7 satunnaista asiaa itsestään ja välittää tämä palkinto eteenpäin 15 ihmiselle.

Kiitos Camillalle, Faiblelle ja Lukolle. Tykkään teistä. (Ei välitetä siitä, etten oikeasti osaa kertoa itsestäni yhtään mitään.)

1. Joskus on kivaa vain istua keittiön pöydällä ja syödä pakastemustikoita kunnes hampaatkin ovat ihan siniset.

2. Ihailen eniten Bonnie Parkeria ja Clyde Barrowia.

3. Aina silloin kun on liian kova ikävä jotakuta, saatan kuunnella toisten lempibändejä vaikken itse pitäisikään niistä. En ehkä kehtaa kertoa kenen sanat löivät eilen rumpukomppia tärykalvoihini.

4. Olen osunut samaan bussiin Antti Nylénin kanssa jo kolmesti, enkä koskaan uskalla hymyillä. Itse asiassa olen melko varma ettei hän edes hymyilisi takaisin.

5. Perheelläni oli hetken aikaa oma purjevene kun olin seitsemän. Toisinaan (mutten tänään) ikävöin merta vähän turhankin paljon.

6. Olen syntynyt unelmanpäivänä, mikä on aika epäreilua. Unelmani eivät toteudu koskaan.

7. Näiden faktojen keksimiseen meni yli viikko enkä vieläkään oikein tiedä. Mitään.

Ja niin, annan tämän eteenpäin

emmasofialle
Annielle
Jossuttimelle
emmyloulle
Ketulle

ja teille kaikille, jotka ette ole vielä tätä tehneet.

♥