Pari viikkoa sitten koitti kaiketi se mun hetkeni, sillä heti kotioven avattuani tajusin että nyt mun on oikeasti päästävä lopullisesti pois täältä. Kaikki oli kömpelöä ja ahdistavaa. Itkin paljon, en siksi etten olisi tahtonut lähteä, vaan siksi ettei muuttoni tällä tavalla aikaistettuna ollut loppujen lopuksi mitään muuta kuin taas yksi uusi pakomatka aikaisempien joukossa. Jokin mitä romantisoin vuosia olikin pelkkää nöyryytystä. Kuinkakohan monesta unelmastani olen jo tehnyt selvää tällä samalla tavalla?
Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä tuijotin tunnin ajan ulos ikkunasta tuntien heikotusta. Silmiään räpyttelevä typerä heijastukseni näytti siltä kuin ei osaisi käsittää, ettei ole enää ikinä palaamassa paikkaan jossa vietti viimeiset kuusi vuotta. Haluaisin niin kovasti vihata isäpuoltani, mutten voi. En edes kaiken sen jälkeen, mitä mulle sanottiin viimeisten päivien aikana, enkä edes miettiessäni niitä kuutta menetettyä vuotta. Mua turhauttaa etten kykene tuntemaan kuin sääliä ja jotain hämärää tyytyväisyydentapaista liittyen siihen, että voin viimeinkin käyttää raunion kaltaisia sanoja ilman että mua katsotaan paheksuvasti. Kuusi vuotta kestänyt terrori on ohi. Niin suurenmoinen ajatus että mun pääni on vähällä räjähtää.
Maisemanvaihdoksen jälkeen olen ehtinyt tuhlailevasti kuvailla jo kahta yötä elämäni kummallisimmaksi. Tiedän jääväni kaipaamaan takkutukkaista kartanlukijaani ja maailmaa, jossa kaikki oleellinen jäljitteli palavaa paperia. Jostain syystä ei kuitenkaan tuntunut tärkeältä tietää olinko mä itse Prometheus vai sittenkin pelkkää poltettavaa ainesta. Häpesin joka tapauksessa kaikkea sanomaani niin paljon, että liukenin molempina aamuina paikalta melkein samalla mentaliteetilla jolla olin vasta äskettäin jättänyt kotini. Löysin tänään matkaseurani sukkia lakanoideni välistä. Haluaisin oksentaa.
Olen kai silti ihan onnekas. Tai siis olenhan mä.
(Viimeisiksi jääneet ikkunalautaposetukset. Kirjoitan runoja sitten huomenna.)
