Heräsin puoli neljältä ennen kaikkia valoja. Hiippailin ympäri taloa, ryöväsin talouskassan, puin punanauhaiset kengät yöpaidan seuraksi, liitelin ulos aamuyöhön matkalaukkuni kanssa, hiivin ja tanssin pitkin vaaleanmustia katuja. Jätin postilaatikkoon viestin jossa kirjoitin isäni nimen pienellä alkukirjaimella vihaten samanlaisia poskipäitämme, otsia ja neniä ja sormenpäitä, vaikka omani eivät olekaan kitaransoitosta kovettuneet vaan tarpeeksi pehmeät ruusunpiikeille. En jäänyt enää sekunniksikaan minnekään.
Ja jotain. Tahtoisin olla tarpeeksi rohkea ja punatukkainen toteuttamaan kaiken tuon. Tämä oli valhe.
Hyviä asioita:
- Ystäväni soitti ja pidän hänen äänestään. Ja hänestä.
- Saatan päästä kotiin viikon ja puolittuneen ikuisuuden kuluttua.
- Kynteni ovat lakasta vihreät.
- Kirjoitan!
Surullisempaa ovat:
- Sääskityttö huoneen seinällä, jonka joku kohta liiskaa. Hyönteiset eivät voi rakastua. (Minä voin.)
- Koti-ikävä
- Peili näyttää epäreiluja kuvia.
- En osaa lohduttaa ketään. Sattuu melkein eniten.
- Sääski nro 2, joka pölähti sisään ikkunasta ihan äsken. Ne ovat vierekkäin ja näyttävät keskustelevan.
Olen valehdellut, laulanut ja käynyt ensimmäistä kertaa uimassa tänä vuonna. Vesi oli läpinäkyvää mustaa ja lumpeiden lehdet ohutta kalvoa pinnassa, takertuivat varpaisiin kun sukelsi ja kosketti pimeää joka vaani syvällä (hampaat ja vedenneidot sulassa sovussa alamaailmassaan). Pohjassa ajelehti kalvenneita ruumiita mutten katsonut niitä, vaan taivaalla leijaillutta pumpulia. Hiukseni olivat mahonginruskeita höyheniä.
+
Tahdon rakastaa ihan kaikkia. Sittenkin.
