Jospa mustakin on tullut nyt oikea gangsteri.

Valo oli aikaa sitten kadonnut, mutta olin saanut yllättäen kiinni jostain samankaltaisesta. Seurasin toiveikkaana rytättyjen camel-askien polkua läpi kaupungin kuin kyseessä olisi ollut keltatiilinen tie ihmemaan ytimeen. Kurkotin ajatuksissani pyramidien taakse, kelluin kasvot alaspäin virrassa, jonka syvyyksissä ajelehti auringonvaloon pukeutuneita hahmoja. Ehkä mun hiukseni olivat taas ilmiliekeissä. Ehkä ne sytyttäisivät tärkeitä virastorakennuksia palamaan, kun puikkelehtisin ahtailla kaduilla.

Ja puut vain versoivat hienosyistä tupakkaa, vaikka nyt oli yksi ja sama marraskuu all over again. Totta puhuen mä odotin löytäväni polun päästä täydellisen jäljennöksen siitä, mihin kaikki jäi monta vuotta sitten. Kasvot hiileen puristuneina, huulet muotoutuneina viimeiseen yhteiseen lauluumme.

Jäljet kuitenkin päättyivät ennen aikojaan, ihmiset kulkivat suu täynnä tuhkaa, ja joka raossa, johon joku on joskus veitsensä keksinyt työntää, kasvoi uusi kipu, uusi laulu, eivätkä ne kuuluneet mulle, eivät yksikään.

En tainnut ikinä täyttää kahtakymmentä, kahtakymmentäyhtä. Vain yhdeksäntoista. Ja sen jälkeen yhdeksäntoista. Ja sen jälkeen taas yhdeksäntoista.

päivän outfit

*merihirviön äänellä*

Minä eilen (ja vuosi sitten lokakuussa):

Katto on yhtä sakeaa varjoa. Aamuyöllä hämärästä valahtaa viisi erikokoista lammikkoa, joista suurimpaan upotan kasvoni kuin peilaava pinta olisi kosmetiikkaa. Kosketus ei halkaise vettä, keuhkot ovat jo valmiiksi täytetyt. Tiedän uppoavani saman tien.

Alas, alas. Mun kotilaguunin pohjalla nukkuu mies, jonka hiukset kohoavat ruskoleväriutaksi vaaleanvihreän veden pintaan. Hänen unensa on mun valveeni ja todellisuutensa pelkkä kerros, johon pukeudun noustessani alastomana ja syntymänarkoottisena jostain mudan keskeltä. Tällä hetkellä hän on ainoa jonka haluan. Ja tähän aion varmaankin jäädä.

Minä tänään (ja vuosi sitten joulukuussa):

Miten sä voit tehdä näin kerta toisensa jälkeen ja miks just nyt kun mä olen lähdössä muualle, sattuu sattuu sattuu sattuu sattuu saakeli ja jostain syystä mun tekee mieli pyytää anteeksi että tunnen näin. Oon pettymys ja aiheutan vahinkoa kaikille muille naisille ja sisarille sillä että vaan jään ja oon tällainen. Sattuu.

(toistetaan kiihtyvällä tahdilla vähän lavasteita vaihdellen niin ettei tilanne vaikuttaisi liian tutulta)

15.2.201x

Kahdeksalta illalla uskallan viimein ryömiä ulos kodistani.

Olin yöllä osa näkyä, jossa mä makasin kuolemaa tehden neljän patjan päällä peittoon kääriytyneenä. Vaimeaa kipua yhä painavammiksi käyvissä jäsenissä, rintani sisällä sydän paisui paisumistaan, otti uuden muotonsa moukaroiduilta planeetoilta.

Yöllinen näky. Etsin kaltaisiani aloittaen marmorista, siirtyen sitten puuhun, ja lopulta kolusin lohduttomat joutomaatkin läpi vaihe vaiheelta. Luotasin kartoittamattomia alueita, olin hiljalleen mätivä orgaaninen sukellusvene. Mitä löysin, no ainakin

- omahyväisiä toiveita ikuisesta elämästä
- aikoinaan varastetusta ajatusmateriaalista kyhättyjä hiljalleen kyteviä nuotiotulia
- hahmoja, jotka sihisivät kuin Rimbaud ja käskivät mua poistumaan vikkelästi
- ihon alta kiskottavia rubiineja nauhassa vieri vieressä kivi toisensa perään

Salakuljetetun tavaran määrä oli niin hirvittävä, että lähdin kotimatkalle itseäni yskien, kunnes olin lopulta täysin tyhjentynyt. Voin kai silti kertoa jotain hylyistä. Usealla oli mun nimeni.