lisää multaa

Kevään jälkeen olen toistuvasti hallusinoinut jostain henkistä tasapainoani koskevasta level upista yksinomaan sillä perusteella, ettei päivissäni ole enää aikoihin ollut mitään väkivaltaista. Sängystä ylös nouseminen ei tuota tuttua kipua, ei tunnu siltä kuin riuhtoutuisi irti omasta ihostaan, eikä ihmisten kohtaaminen saa mua jyrsimään rystysiäni. En ole kirjoittanut. En ole ajatellut. Sen sijaan olen:

• tehnyt päätöksen sekä osoitteeni että nimeni muuttamisesta ensi vuoden aikana (tää on se Onnistuneen Pakosuunnitelman hypoteesi, jota olen salaa hoivannut ikuisuuksia kuin jotain huonekasvia)
• tajunnut välinpitämättömästi etten näytä lainkaan ihmiseltä
• ollut liian kylmissäni ja hämmentynyt voidakseni koskaan nukkua kunnolla (aivan kuten nyt)

ja

• tarkkaillut rintakehässäni olevaa sydämenmentävää kohtaa, joka on tummanpunainen ja kauttaaltaan tulehtunut. Toivon sen vielä jonain päivänä laajenevan niin, etten mä enää muuta olisikaan kuin yksi iso vastenmielinen haava. Se tosin olisi vain yksi uusi valeasu lisää. Kokeilin hetken käyttää muita ihmisiä piilopaikkoinani, mutta epäonnistuin loisteliaasti jokaisessa yrityksessäni. Miksi tämä hämmästyttää mua?

Vihaan niin tätä vaihetta. Vihaan itseäni. Olisinpa jo viisikymmentä vuotta vanhempi ja turvallisesti koukussa kaikkeen mahdolliseen mua vahingoittavaan.

briar rose was an insomniac

Nimiä leikellään edelleen. Voisinpa luopua omastani sulkeakseni lopullisesti kaiken sen, minkä joskus tulin aloittaneeksi. Tähtilatvat, ompeleiset hahmot, vereni eloonjääneet. Oloni on kuin petturilla.

(Ei kuolemattomuudessa muuta kiehtovaa ole kuin puolet, jotka saavuttaakseen tulee kuolla. Enää nekään eivät juuri kiinnosta minua.)

penumbra

Jos tahtoo tietää mitä itse oikein on, on melkein yhtä tärkeää tunnistaa se mitä ei ole. Tämäkin tarina voisi alkaa useammasta eri kohdasta: päivästä, jona ihmisen muoto todettiin vääräksi, tai aukeamasta, jonka luettuani pääni alkoi hitaasti haarautua useaan eri osaan. Yritin edelleen harhailla sen sisuksissa kuten aina ennenkin, mutta periksi antava tila tuntui äkisti kutistuneen puolella. Nurkat olivat epätäydellisiä, kartaston raoista tulviva valo käyttämätöntä. Kun yskin, lattian pölykerrokset liikahtelivat hiljaa. Mietin: Tästä voisi kulkea kuka hyvänsä. Minuutin päästä en muistaisi edes omia askeleitani. 

Olen huolissani ja onneton. Tuntuu kuin en olisi nähnyt minkäänlaisia unia aikoihin, kuin valveeni ja horrokseni eroavaisuudet eivät olisi koskaan olleet yhtä mitättömiä kuin nyt. Haluan kaivautua syvään multaan. Kesä tulee alkamaan tummuneilla sitaateilla, sillä musta ei ole enää mihinkään.

Agostino Arrivabene

kohta, jossa silmäni puhaltui kahtia

 

Luettelen toisinaan menneet virheeni ääneen vain ymmärtääkseni silloisia reaktioitani. Olen katsellut dialogeja kuin vaivaannuttavaa elokuvaa

tuntenut punaisesta tihenevät, myrkyillä omikseni tehdyt kuvat

ryöminyt lattianrajaan jäsentelemään koostumukseni lohkareet

tilanpuutteessa ajanut itseni happoon

turhautuneena,

                       huvitellakseni.

Luettelen toisinaan virheeni ääneen: siellä entinen tapani luokitella tähtitaivaiksi kaikki se minkä yksin etäisyys mustasi, jolle olin sokea ja liian akustinen, ja uskotella ettei käsityskykyni ulkopuolelle mahtunut tuntematonta kipua. Mitä mainitsemisen arvoista keinonahkaa - saanko nyt verhoilla päiväni uudelleen?