rukoilijasirkoista

Hei,

olen utua. Keräilin kiiltokuvia kahdeksanvuotiaana ja punaista kuusitoistavuotiaana ja jos keuhkot eivät hylji happea vielä vuonna 2020, piirrän itseni kartastoihin vaikka ääriviivat ylösalaisin.

Pidän liian suurista mustista villapaidoista ja kaakaosta silloin kun sen juominen on kiellettyä,

mä vain haluan olla olemassa ajassa, en tilassa

ja ne Dorothyn rubiinikengät, jotka ovat kirjassa hopeiset.

Ja joskus muulloin päätin, että maapallon kierrettyä vielä kerran ratansa mä aion repiä hiukseni irti ja ripustaa mahonkitakut letillä vaatekaapin sisäoveen. Ihan vain jotten unohtaisi. Enkä tiedä. Ehkä ne ovat universumin kauneimmat kädet, jotka pitävät musta kiinni

pitävät kiinni elämässä.

peilaa

yksi käyttää pikaliimaa kuin huulipunaa

haluaa jäädä ikuisiksi ajoiksi toisen kosketukseen

tukehtua

sun

henkäyksiin

voisi olla minulle liian kaunis tapa lähteä

psst yli 50 teitä, pus ihanat

ulkona sataa karamelliväriä

asuvatko ne oikeasti viemäreissä mun jalkojeni alla?

Sellaisina päivinä en yskinyt kertaakaan, vaikka pimeässä karttapallo onkin kovin musta, pienoisplaneettojen varjoissa sulaa obsidiaania ja minun hiukseni täynnä niihin letitettyjä huopakyniä ja siveltimiä ja Murmelin isoveljen tupakoita rypistyviksi vasten tyynyliinan ruusuja. Sormenpäiden reiät levittävät punaisia pisteitä kaikkialle mihin kosken, älkää tulko lähemmäksi tai saatte tartunnan. se on pyyntö

Simsalabim löysin lauantaina aarteen keskeltä lumikinosta, sellaisen kirjan josta puuttuu yli puolet sivuista ja kannetkin. Se kertoo laivastoista, pojasta nimeltä Anthony sekä äidistä, joka kuoli ennen aikaansa. Voi kuinka haluaisin tietää kuka sen on kirjoittanut tai mikä nimi tarinalle on annettu.

Kerran mulla oli tapana pitää luokkasormusta väärän käden nimettömässä ihan vain tietääkseni miltä se tuntuu. Kun ravistaa vähäsen, hopeat kilisee lattialle lankkujen rakoihin oksanreikiin ja mä tunnen oloni melkein rikolliseksi.

"Kerro mulle iltasatu."
Ja se kertoi
bang sanoi sydän ja jätti minut putoamaan yksin luodinreikämereen

sellaisina päivinä itkettää aina vähän enemmän.

löydetään akvaariosta 14:01

Tänä yönä varjot vetäytyivät mustina siluetteina pois luotani
minua i t k e t t ä ä  kaikissa aikamuodoissa liikaa
kaikuna sormissa varpaissa nilkoissa rintakehässä
silmäluomien sisäpinnat tatuoituina täyteen rumia reittejä

minä tahdon nukkua jokaisen prinsessa ruususen pois itsestäni
ja jäädä sinne katsomaan, miten ruumis hiipuu
puh pah pelistä pois

syttyy/sammuu

-- kun kerrotaan valoista -- kerrotaan sanoista joita on tänään ollut kolmekymmentä kahdeksan ja neljäsosa sinua

Niissä sanoissa valopinot huojuvat parittomina päälleni. Ne sytyttävät lyijylyhdyt kasvoihin ja ompelevat niskan läpi hehkulankaa kuin paksuinta kuparia. Se huimaa/ei huomaa virtapiirin elinvoimaa ihon alla ihossa sen sisällä, vaan antaa olla ja polttaa jalkapohjat tummiksi kuunsirpeiksi.

Ja jos niskahiusten läpi erottaisi jotain muutakin kuin luomia, olisi solmujen määrä yksi kaksi kolme neljä kulkemassa selkärankaa johtovyyhtinä. Haluaisin paeta yksin Haumeaan ja repiä kaulanauhasta kiertoradan itselleni.
Silloin en tiennyt, miltä oikosulku tuntuu.

(Miltä katulamppujen sytyttäjä mahtoi näyttää aaveaikana? Hän vain oli sellainen, imperfekti ja Peter Pan, joka puhui mansikoita ja kuningatarhilloa korvakäytävät hukuksiin.)

piirtäisitkö aaveita mun selkäni täyteen?

Sirkussilmäisinä ne tanssivat keskellä savua enkä koskaan ollut nähnyt mitään niin pelottavaa.

varauloskäynti tästä kaikesta kulkee vihreinä portaina meren alla,

sen läpi,

jäähän,

ja siihen

mereen johon jään  jäätymään

Viime talvena takertuneista varjoista:
Se poika joka kertoi aina iltasatuja ja halusikin kaksi prinsessaa.
Ettei kaduilla saa juosta ilman takkia kun pakkasta on yli kymmenen astetta ja sinertyvät sormet.
Että varisten mustat siivet tavoittavat aina ja raapivat mykistyneiden tyttöjen kurkuista verta ja luupölyä

hiuksista tippuva vesi jääksi osuessaan olkapäihin

veri sahalaidoiksi jalkapohjiin
niin helppoa on vaikeneminen

lauluja duurissa

Minulla on unelma huomiselle. Silloin haluan maalata hämäriä kuvia vielä hämärempiin satukirjoihin, vähän kuin John Bauer tai Edgar Degas ja herättää aineelliseksi ne olennot, jotka joku toinen on piirtänyt sanoiksi paperille ja ajatuksiin. Lauluja aavikoista ja taivaalla lentelevistä hisseistä. Kummallinen päivä.

(Äiti sanoi eilen että näytän nykyään ihan narkkarilta. Tiedän että se etsii, etsii valkoista pölyä vaatteista ja neulanjälkiä käsivarsista, lukee tummat silmänaluset ja jyrsityt sormet ja lukitsee korkeaan torniin kunnes ikuisuuden päästä kasvan aikuiseksi. Avain on suolaa ja murenee suussa. )

Mutta tänään aion hymyillä niin että huulet repeävät ja palata kotiin tanssien, hiuksissa hidasta tomua ja vieraita hymyjä. Nukun alhaalla lasikannen alla vasta väsyessäni jälleen.