Jos tahtoo tietää mitä itse oikein on, on melkein yhtä tärkeää tunnistaa se mitä ei ole. Tämäkin tarina voisi alkaa useammasta eri kohdasta: päivästä, jona ihmisen muoto todettiin vääräksi, tai aukeamasta, jonka luettuani pääni alkoi hitaasti haarautua useaan eri osaan. Yritin edelleen harhailla sen sisuksissa kuten aina ennenkin, mutta periksi antava tila tuntui äkisti kutistuneen puolella. Nurkat olivat epätäydellisiä, kartaston raoista tulviva valo käyttämätöntä. Kun yskin, lattian pölykerrokset liikahtelivat hiljaa. Mietin: Tästä voisi kulkea kuka hyvänsä. Minuutin päästä en muistaisi edes omia askeleitani.
Olen huolissani ja onneton. Tuntuu kuin en olisi nähnyt minkäänlaisia unia aikoihin, kuin valveeni ja horrokseni eroavaisuudet eivät olisi koskaan olleet yhtä mitättömiä kuin nyt. Haluan kaivautua syvään multaan. Kesä tulee alkamaan tummuneilla sitaateilla, sillä musta ei ole enää mihinkään.
 |
| Agostino Arrivabene |
