maanantai 21. toukokuuta 2012

ja tää on viime torstain pakomatka

Mä, mitä - 

ajattelin jalkani pianonkielet otsoniaukoista,
verkkaista tuhansiin silmiin tai harsoisiin

ajattelin neulojen geometrisen ilon kämmennahassa

(valehtelin kärsimättömästi riuhtaistut siivet kuolemani keskellä fredrikinkatua sekä van goghin puuttuvan korvan)

huulipunatahraisia laukauksia,
tytönpainosta tappavaksi aseeksi
ajattelin
ikuisesti yhtä sanojesi jälkilausumaa

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

leninkiliike new orleansissa



Koeta etsiä käsiisi sellainen jakojäännöksen kaltainen bakteerijoukko, joka etäisesti muistuttaa tuhottuja muotokuviasi. Löydät kuhmuisia taivaankappaleita, lisää nuotteja jotka saavat pään ontumaan nikamillaan, sekä loputtoman sunnuntaiviiveen, jota kaikki rikostoverit vihaavat eniten. Ehkä pystytit taaksesi niin paljon varjoja, ettet tavoittanutkaan enää muita viikonpäiviä. Niin kävi minulle yrittäessäni leikkiä tuulitukkaista tutkimusmatkailijaa.

Sinä päivänä puiset tee-se-itse-tyyssijat lunastetaan etiketin mukaisesti uusille omistajille - yksikkö vaatii liitteeksi koneistoonsa yhden surkeuden, tai ehkä kaksikin, mikäli loppuratkaisun halutaan miellyttävän yleisöä. Lasimaalaus julistetaan ontoksi siinä missä multa alkaa. Luoja ne on onnellisia, miten kaikki ovat yhtäkkiä näin onnellisia

Sitten on toisenlaisia päiviä,

joina paperin iskuissa hohtavat liikettä
tuhannet nimesi, vääristyneinä lausuttaviksi kuin modernit kirosanat
joina sanon keskimäärin kolme kertaa "siistiä!"
vähän kuin salaa valehdellen

ja joskus,
joskus ne saavat havahtumaan että ai, juuri tämähän on se pää, josta eroon pääseminen on tragikomedioista mutkattomin.