Olen melkein väsynyt odottamaan sanoja joita en koskaan saa kuulla. Ja, no, kai se sattuu aika paljon, eikä se kuitenkaan mene enää niin. Haluan katkoa hiuksia, en raajojani.
(Oikeasti olen hirveä pelkuri enkä uskalla vieläkään avata suorakaiteenmuotoista valkoista rasiaa, johon on painettu viivakoodi 7 046260 102989 sellaisella fontilla joka tuntuu sormissa. Jos saisin itse päättää ne asiat jotka tulevat lopulta tuhoamaan mut, olisi tämä aika korkealla listalla. Kolmosena ehkä. Ensimmäisenä olet aina ollut s i n ä, tiedäthän. (Hukkuminenkin on helpompaa kun on letittänyt hiukset täyteen värjättyä lasia ja täyttänyt taskut näkinkengillä.))
Mulla on suunnitelma. Maalaan huulipunalla kasvoilleni vesirokon ja olen kipeä vielä huomennakin ja joka päivä niin ettei mun tarvitse liottaa varpaitani turkoosinvärisissä hautavajoamissa enää ikinä. Koskaan. Tai antaa valon muuttua punaiseksi silmäluomien takana. Viime viikolla olisi pitänyt olla uintia enkä ole vieläkään keksinyt hyvää tekosyytä miksi nukuin silloin Murmelin huoneessa enkä kaakelilattialla. (Mitä mun oikein pitäisi edes sanoa? En tiedä yhtäkään niin hyvää valhetta, joka selittäisi kolikonkokoiset tulisuudelmat näkymättömiin. Saanko mä vain lähteä kotiin?)
Ja teille jotka välitätte, saatan vähän aikaa kirjoittaa sanani jonnekin muualle, päätä särkee kristallipallokuvista ja tällä hetkellä vihaan tätä blogia ihan liikaa. Nähdään silti joskus. Pian.
P.S. Helsingin keskustassa asuvat, katsokaa taivaalle. Kuumailmapallot ovat kivoja.
