Valo oli aikaa sitten kadonnut, mutta olin saanut yllättäen kiinni jostain samankaltaisesta. Seurasin toiveikkaana rytättyjen camel-askien polkua läpi kaupungin kuin kyseessä olisi ollut keltatiilinen tie ihmemaan ytimeen. Kurkotin ajatuksissani pyramidien taakse, kelluin kasvot alaspäin virrassa, jonka syvyyksissä ajelehti auringonvaloon pukeutuneita hahmoja. Ehkä mun hiukseni olivat taas ilmiliekeissä. Ehkä ne sytyttäisivät tärkeitä virastorakennuksia palamaan, kun puikkelehtisin ahtailla kaduilla.
Ja puut vain versoivat hienosyistä tupakkaa, vaikka nyt oli yksi ja sama marraskuu all over again. Totta puhuen mä odotin löytäväni polun päästä täydellisen jäljennöksen siitä, mihin kaikki jäi monta vuotta sitten. Kasvot hiileen puristuneina, huulet muotoutuneina viimeiseen yhteiseen lauluumme.
Jäljet kuitenkin päättyivät ennen aikojaan, ihmiset kulkivat suu täynnä tuhkaa, ja joka raossa, johon joku on joskus veitsensä keksinyt työntää, kasvoi uusi kipu, uusi laulu, eivätkä ne kuuluneet mulle, eivät yksikään.
En tainnut ikinä täyttää kahtakymmentä, kahtakymmentäyhtä. Vain yhdeksäntoista. Ja sen jälkeen yhdeksäntoista. Ja sen jälkeen taas yhdeksäntoista.
 |
| päivän outfit |
