minun kahvitahrani perjantaissa

Palkinnon saajan on tarkoitus kirjoittaa 7 satunnaista asiaa itsestään ja välittää tämä palkinto eteenpäin 15 ihmiselle.

Kiitos Camillalle, Faiblelle ja Lukolle. Tykkään teistä. (Ei välitetä siitä, etten oikeasti osaa kertoa itsestäni yhtään mitään.)

1. Joskus on kivaa vain istua keittiön pöydällä ja syödä pakastemustikoita kunnes hampaatkin ovat ihan siniset.

2. Ihailen eniten Bonnie Parkeria ja Clyde Barrowia.

3. Aina silloin kun on liian kova ikävä jotakuta, saatan kuunnella toisten lempibändejä vaikken itse pitäisikään niistä. En ehkä kehtaa kertoa kenen sanat löivät eilen rumpukomppia tärykalvoihini.

4. Olen osunut samaan bussiin Antti Nylénin kanssa jo kolmesti, enkä koskaan uskalla hymyillä. Itse asiassa olen melko varma ettei hän edes hymyilisi takaisin.

5. Perheelläni oli hetken aikaa oma purjevene kun olin seitsemän. Toisinaan (mutten tänään) ikävöin merta vähän turhankin paljon.

6. Olen syntynyt unelmanpäivänä, mikä on aika epäreilua. Unelmani eivät toteudu koskaan.

7. Näiden faktojen keksimiseen meni yli viikko enkä vieläkään oikein tiedä. Mitään.

Ja niin, annan tämän eteenpäin

emmasofialle
Annielle
Jossuttimelle
emmyloulle
Ketulle

ja teille kaikille, jotka ette ole vielä tätä tehneet.

♥

lastuja

Te kaikki yli kuusikymmentä, hymyilisin jokaiselle jos vain tietäisin missä kasvonne ovat. Kiitos (kursiivikirjaimin).

♥ Koko päivän minä leikin kesää. Jätin kengät puoliksi lahonneelle kannolle (sille samalle) ja kahlasin syvässä lumihangessa Töölönlahti puiden takana, siinä kohtaa missä maa muuttuu puuteriksi ja varpaat risojen sukkahousujen alla kylmänkankeiksi. Kaupungin kauneimman naisen hatusta putoili mustia höyheniä suoraan kapeiden askelten painanteisiin ja päätin, että vielä joskus aion kerätä ne kaikki ja rakentaa pesän lumikinosten keskelle.

♥ Vehnänvaalea tyttö näyttää käsivarsiaan ja kertoo piirtäneensä kaiken valkoisen täyteen röpelöisiä nuottiviivastoja. Se ei aio laulaa enää koskaan.

♥ Pelastin kirjaston poistohyllystä Harry Potterin tummanpunaisissa kansissa. Vasta kotona huomasin vironkieliset sanat ja harmitti.

   "Miks see sulle korba läheb, kuidas ma pääsesin? Voldemort oli pärast sinu aega."
   "Voldemort", lausus Riddle tasa, "on mu minevik, olevik ja tulevik, Harry Potter."

   Haluan oppia lukemaan nyt heti.

(♥ Mulla on ihan hirveä ikävä aurinkoa[ni]. Taidan olla maailman säälittävin otus.)

kaupunki lumisadepallossa

Takahampaita vihloo vähän vähemmän kuin eilen ja jos osaisin, kertoisin tämän kaiken ilman hieroglyfejä.

Haluaisin liittyä uneksijoiden armeijaan. Silloin mä voisin ostaa sata kiloa appelsiineja (vähän niin kuin se yksi tyttö siinä yhdessä kirjassa, jota luetaan aina keskiviikkoisin muttei koskaan sunnuntaisin) ja elää riippuvaisena c-vitamiinista niin kauan kunnes iiriksetkin peittyisivät oranssiin kalvoon. Olisi minä ja paksut seinät ja ylösnostetut sälekaihtimet ja sävyllä 710 tatuoitu alahuuli taipuneena hymyyn, vaikka tikit muuttuisivatkin paksuimmasta villalangasta rohtuneenpunaisiksi.

Torstaina koko Helsinki peittyy karkkisateeseen ja nauruun (elämään) enkä minä aio väistää. Kun sanon minttupurukumin olevan ihan hyvää, tarkoitan pitäväni enemmän sitruunaisista.

(En aio kertoa minkälainen päivä tämä oikeasti oli, mutta ehkä se riittää jos kuiskaan salaisuuden siitä, miten keuhkokuume ei vieläkään tahdo mua, ei huomaa kotiin unohdettuja takkeja kaulahuiveja lapasia tai pakkasensyövyttämiä sormenpäitäni. Mitä mun pitäisi tehdä muuttuakseni näkyväksi?)

twiggy on paljon kauniimpi

1. Ikkunalaudoilla kasvaa appelsiininkuoria ja rumilla ranteilla jono ranskalaisia viivoja. Enää mulla ei ole mitään muuta kuin punakynämerkintäni ja silmien valmistusvirhe, joka saa ne vuotamaan suolavettä nyt ja aina ja ihan joka paikassa. Ajattelen (en) saankohan lopullisen oikosulun jos käännän kaikki koodit ylösalaisin -

a) silloin letittäisin hiuksista sähköjohtoja, niitä harmaita jotka ohjaavat tuhat volttia solukalvon läpi

jos vain olisi kädet

sellaiset joita saippua ei vielä ole polttanut läpikuultaviksi

kädet joilla tarttua kiinni jostakin muusta

kuin solmuisista hengitysteistä ihon alla

b) Mietin aina välillä kenelle kirjoitan kaikki runoni, ne runot, jotka kertovat tähtipölystä ja valovuosi-ikävästä.

Toisenlaisina päivinä en ole enää varma, kirjoitanko niitä ylipäätään edes kenellekään. (olisi pelottavaa vain nostaa katseensa asfaltin sisältä ja sanoa "hei tiedätkö, sä olet mun runojeni hän" (en mä koskaan uskaltaisi))

  

2. - mutta sitä ennen jätän etsintäkuuluksen hänestä, joka käveli junaraiteiden yli viimeisenä jalanjäljet syvällä lumessa. Käytän ihan liikaa superlatiiveja. Nojaan valokatkaisimiin

naps

niin ne sanoo, ei mitään muuta

tänään

defenestroi minut

Se on aika helppoa, sensuroida perhoslaastareilla kaikki kohdat joissa ne suutelee, mutta sanat osaavat paeta siipien lomasta ja mä taidan vieläkin kuulla niistä jokaisen. Maanantaina yskin tuhkaa tyhjille kerrostaloille lehtipitsin mustatessa lapsenkeuhkojen hiussuonet likaisiksi ja pelästyin tajutessani, ettei se edes ole ainoa asia josta olen vaiennut.

Merkintöjä on tänään neljäkymmentäkaksi, salaisiksi jääviä luonnoksia melkein kaksi kertaa enemmän enkä edelleenkään ole ihan varma, miksi kaikki on niin vaikeaa etten osaa sanoa mitään. Vaikeaa lukea mustelmat ja valkoiset arvet, kertoa näistä kohdista minut on helpointa saada särkymään, vaikeaa repiä katse irti peileistä, joissa huljuvat varjot valuvat päälle jos antaa käsien vapista millinkään. Vaikeaa pitää kasvot elävinä.

Väliajalla kaikki on silti ihmeen hyvin, suoritan salaisia ihmiskokeita ja lasken, kuinka monta minuuttia osaan olla kirkumatta. Ennätys on yksi ja puoli.

(Ja psst löysin avaimen entisiin sanoihini ja nauraisin ehkä vähäsen -

31.3.2010

Askel yksi: Letitä hiuksista nuoratikkaat alas maahan.

Askel kaksi: Etsi henkilö, joka saa päänahkasi repeämään palasiksi ja jonka veri muodostaa perhosia asfalttiin.

olisipa se oikeasti ollut niin helppoa kuin saduissa.)