kaupunki lumisadepallossa

Takahampaita vihloo vähän vähemmän kuin eilen ja jos osaisin, kertoisin tämän kaiken ilman hieroglyfejä.

Haluaisin liittyä uneksijoiden armeijaan. Silloin mä voisin ostaa sata kiloa appelsiineja (vähän niin kuin se yksi tyttö siinä yhdessä kirjassa, jota luetaan aina keskiviikkoisin muttei koskaan sunnuntaisin) ja elää riippuvaisena c-vitamiinista niin kauan kunnes iiriksetkin peittyisivät oranssiin kalvoon. Olisi minä ja paksut seinät ja ylösnostetut sälekaihtimet ja sävyllä 710 tatuoitu alahuuli taipuneena hymyyn, vaikka tikit muuttuisivatkin paksuimmasta villalangasta rohtuneenpunaisiksi.

Torstaina koko Helsinki peittyy karkkisateeseen ja nauruun (elämään) enkä minä aio väistää. Kun sanon minttupurukumin olevan ihan hyvää, tarkoitan pitäväni enemmän sitruunaisista.

(En aio kertoa minkälainen päivä tämä oikeasti oli, mutta ehkä se riittää jos kuiskaan salaisuuden siitä, miten keuhkokuume ei vieläkään tahdo mua, ei huomaa kotiin unohdettuja takkeja kaulahuiveja lapasia tai pakkasensyövyttämiä sormenpäitäni. Mitä mun pitäisi tehdä muuttuakseni näkyväksi?)