huolla ruumissielusi mysteeriä

En voisi kuvailla uniani, vaikka tapahtumat noudattaisivatkin seurattavaa järjestystä. Kuvittele urbaanit hedelmätarhat, suu kivenlohkareita täynnä hymyilevät valveaikasi ihmiset. Sisäänhengityksessäni on sakset, joilla operoin rupisen pääni halki. Surullista, ettemme koskaan menetä järkeämme samanaikaisesti.

Oli miten oli, nyt yritän, eli tapahtuipa kerran yhdessä hullussa unessa. Maailma oli kutistunut pienen huoneen kokoiseksi, jossa ei ollut seiniä tai kattoa, tai mitään. Ainoat konkreettiset rajat muodosti harmaus. Ai niin, jossain riippui peilikin. Tuijotin sen kautta epämääräisen suurta möhkälettä, jota mun oli ensin vaikeaa tunnistaa. Ehkä sileäpintainen kivi? Ehkä uurrekuorinen hedelmä? Jalkani painoivat hirvittävästi, vaikka oikeastaan mulla ei sillä tietoisuuden tasolla edes ollut jalkoja. Yksi huitaisu ei-olevalla jalallani sai möhkäleen kuitenkin halkeamaan siististi kahtia. Siinä se oli, leikkauspöydän halkaistu hedelmä, joka ei nostattanut yhtäkään kumahdusta osuessaan maahan. Valtava ovaali. Näin valkoisen huokoisen massan ja syvälle sen keskelle painautuneen siemenrykelmän alla kummallista hehkua. Kuin vihreää valonkajoa, negatiivisia virvatulia. Se oli mätänemisprosessi, joka oli päässyt käynnistymään ennen aikojaan.

En tiedä miten pitkään odotin ajatusten tuloa, mutta lopulta tajusin tarkkailevani itseäni. Hedelmä olin minä. En ollut oikeasti mikään tarkkailija, pelkkä kohde vain, ja valtavan utelias tietämään lisää. Aloin kovertaa siemeniä pikkuhiljaa pois ja ne näyttivät aivan pedon hampailta - huolimattomasti asetelluilta hedelmälihaiseen kitaan. Samalla käynnistyi peli: onkohan tämä enne? ja arvaatko minkä tunteen vertauskuvaa yritämme juuri näytellä sinulle?

En arvannut, mutta se tapahtui. Oikeasti. Kaikki tämä tapahtuu oikeasti. 

***

Itseni läpileikkauksessa en ole huomannut juuri mitään, ellen sitten tätä: Jos jostain tiedän jotakin, niin ehkä valeasuista. Kuka muka pitäisi ruumiini esirippua paikoillaan, ellen minä itse? Sekavaa yötä seuraa sekava ja surullinen päivä, mutta tein eilen ihan tärkeitä havaintoja, joiden ei pitäisi tulla mulle minään uutisena. En voi enkä saa enää ikinä pitää jotain toista ihmistä elämäni keskipisteenä. Mulla on vuosikausia ollut taipumusta rakentaa mielikuva-alttareita milloin minnekin ja jäädä sitten maahan rukoilemaan käsittämättömästi. Voin vaikuttaa elämääni ja tehdä siitä parempaa, eikä tällainen toiminta edesauta sitä mitenkään. Huh. Vois seuraavaksi alkaa karsia loputkin voikukanraadot ihan aakkosjärjestyksessä.

imarreltuna, siksi syvästi ikävystyneenä

Joka nurkkaus on täynnä taikureita. Älkää enää puhuko elämän perusluonteesta tai tarkoituksesta, sillä mä en usko sen pysyvän muuttumattomana. Miksi elämän pitäisi olla yhtään mitään, paitsi jatkuvaa täyttymystä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mulle liikkumaton päivä ei voisi koskaan olla tylsä, aaltoilematon horisontti lannistava. On paikkoja, joihin kuolemaan päästäkseen kuka tahansa olisi valmis taittamaan tuhansia kilometrejä, muttei löydy orgaanista leposijaa, ikinä hurmaavan olennon syliä. Ofelian veteen jättämä painauma on lohdullinen. Se on vastassa tyhjiönä, joka saa jalkapohjat kellastumaan kuin lumpeet.

Kokemukset tekevät musta ensisijaisesti vain köyhän. Olen huomannut kuvitelleeni kaiken paljon sykähdyttävämmäksi kuin se oikeasti on. Kauniit kuvat ovat mennyttä korvatessani ne totuuksilla, enkä pysty palauttamaan mieleeni sitä, mitä alun perin kuvittelin näkeväni. Todellisuus aiheuttaa mussa hyvin laimeita reaktioita. En pidä tästä. (Puhuin pitkään yhdelle teatteritaiteeseen pää edellä heittäytyneelle toverille. Hän alkoi kertoa harhoista ja vääristymistä ja sanoi, että pettyminen tekee mulle hyvää.)

No jaa.

Elävät kliseethän seuraavat mua piinallisesti minne vain menenkin, ja näin musta tulee kärsimättömyydessäni yhä puolikuolleempi jokaisella askeleellani. Haluan jo tietää miten tähtikuviotkin saadaan murtumaan, kävellä painavin jaloin koko universumin halki ja kuulla sen itkevän korvaani

älä avaa uutta haavaa, minun sylini ja suuni

kaikki tuo lämpö

koverretaan esiin mustekynän kärjellä

Olemmeko murhaajia jäädessämme katselemaan sitä? Yhä laajenevaa veritahraa, yhä laajenevaa veritarhaa, asumuksistamme ainoaa. Mikäli tämä on se kauas luotani paennut totuus, jossa joko odottaa yksin tai lakkaa olemasta, olen jo nähnyt kaiken. Enää mua vaivaa elämä - loputtomiin kulkeva, vailla säätöä

tai äkillistä kelmeyttä.

mother earth is pregnant for the third time for y'all have knocked her up

Katastrofaalista yötä ja aamua vaan kaikille sivupersoonilleni. Torakat, pyörremyrskyt. Olen huvin vuoksi alkanut kuvitella Vantaan laitamille sellaista ankeaa fantasiaromaania, jossa saisin kerrankin pitää omat kasvoni. Vähän kuin harjoitukseksi. Katseeni ohi romahtaneiden puiden, jotka ovat kaksikerroksisen maiseman tunneli ja haava. Tuolla minä tanssin viime yönä.

Kaksikerroksisen? Olenpa rajoittunut. Ei kerroksia ole vain kaksi, ei missään tai kenessäkään. Tässäkin voisi olla vaikka valtameren muotoinen mustelma ja sen paikalla kaikki runokirjoista alleviivatut lauseet

ja sen paikalla

öljylamppuja

ja sen paikalla

...niin, mitä?

Voisinpa kuljeskella katuja aina etelään asti ja kuoria tavanomaisuutta jaloillani kuin turhaksi käynyttä ihoa. Pidän ruusuöljystä. Hunajasta. Huulipunasta. Huulipunasta, joka lepattaa irti reunoistaan ja levitoi suustani suuren violetin sydämen. Puhuminen olisi miltei mahdotonta, vaikka vihreälehtiset köynnökset eivät versoisikaan kaikkialta hampaideni lomasta. Sekunnin ajan KAIKKI MITÄ SANON ON HUUMAAVAN KAUNISTA. Lasken jäsenistä ja silmistä katkenneet verisuonet, joiden punainen on äkkiä kuin synestinen kanjoni. Yhteen pieneen rakoon mahtuu koko havaittava maailma, kaikki muu on salattua - loputonta ja merkityksellisempää kuin mikään katsein havaittava. Juuri sellainen todellisuus, jota alun perin lähdin etsimään.

En tiedä mitä se oli. Ei ainakaan valaistuminen. Eilen kotiin palatessani tunsin pelottavan viisiminuuttisen ajan hullua iloa. Olin hullu.

Tänään, no. Juhlapyhät ovat olemassa mulle vain jotta muistaisin miten yksinäinen saatan olla. Ei ole mitään tulevaisuutta sen pahemmin kuin menneisyyttäkään. Pitäisi osata vaalia niitä muutamia kullankajoisia tunteja, joita satunnaiset yhteentörmäämiset tuottavat, mutta en mä ikinä ole osannut olla niin johdonmukainen. Tästä on pelottavaa vauhtia tulossa typeryksen lokikirja.

Mother Earth is pregnant for the third time
For y'all have knocked her up.
I have tasted the maggots in the mind of the universe
I was not offended
For I knew I had to rise above it all
Or drown in my own shit.

breakfast at tiffany's

Jälleen jokin ihmisyyttään ulos hikoileva rakkula. Odotan puhkeamistani vain jotta saisin vuotaa kaiken veren valkoisille jaloillesi.

Ei tämä ole mikään testamentti. Kirjoitin romanttisia salaviestejä kuvitteellisille rakastetuilleni, sillä tiesin sen herättävän todellisissa ihmisissä suurinta mahdollista närkästystä. Hei. Olen yhdeksäntoistavuotiaana murrettu lanneluu. Suurin unelmani on tulla käytetyksi. Nyt kokoan palvojien armeijaa. Ole varuillasi, sillä tunnistan yhä kasvosi: sinä olet se, joka oli aina peittelemässä merkityksettömiä kohtia.

Kuka tahansa voisi olla kuka tahansa toinen. On yksin jännittävää sattumaa päätyä mosaiikkinsa oikeudenmukaisimmaksi tulkitsijaksi tai pelkäksi jumaluudeksi. Itseään voi myös pitää kaistaleena tuntematonta nahkaa, joka saa oikean arvonsa vasta pukijan tuoksu huokosissaan. Kerran mulle saneltiin muistettavia ajatuksia ja kerrottiin halusta arkistoida kaikki ne toiveet, joita ei elämänsä aikana ehdi toteuttaa. Aurinko jatkoi laskuaan piestyään mut ensin henkihieveriin.

Minä herään.

Herään tajuttomuudestani huomatakseni, että selkäni on revitty aamuvalossa kappaleiksi.

Herään nyt.

Herään taas. Herään toistuvasti. Tämä huone on tyhjä kohottaessani katseeni.

eyeball kicks and shocks of hospitals and jails and wars

Ihmisen katse ei ole enää entisensä sen käväistyä äkisti auringossa. Sininen oli sokea, vihreä kipeää kuin laser. Jos varjoisat kohtani olivatkin herättäneet aiemmin ihastusta, ei niissä enää ollut jäljellä mitään hyväiltävää.

"Viehtymys pimeään tarttuu", joku selitti katsekontaktia vältellen. En tajunnut. En tajua. Kuin jokin mieletön tauti, jota kannetaan häpeillen vaatekerrosten alla. Aiemmin olisin voinut vaikka vannoa, että puhki palaminen pukee mua melkein yhtä hyvin kuin musta sametti. Olenko nyt jotenkin valonarkaa materiaalia?

Yksi vanhoista ikkunaruuduista on vääristynyt niin, että ulkona näyttää jatkuvasti satavan. Yksi silmistäni on vääristynyt niin, että sisälläkin näyttää satavan. Vietän nykyään huomattavasti enemmän aikaa kaaosmaisella parvekkeellani kuin makuuhuoneessani, ja usein istuessani tuhkatäpläisellä lattialla on valosaasteesta punainen taivas ainoa asia näkökentässäni. Puiden äkillinen luhistuminen. Sadetta. Toivon toistuvasti sokeutuvani itsekin.

Joskus vain. Jotain muuta. Miten tämäkin voi liittyä kirjoittamiseen? Muistan, että lakkasin kanniskelemasta muistikirjoja mukanani kun tajusin, ettei niiden täyttymiselle ole enää mitään takeita. Nykyään kirjoitankin kohmeisella vimmalla taskuistani löytyneisiin paperiroskiin miettien samalla vihaisesti, että milloin tästäkin tuli näin vaikeeta. Ehkäpä silloin, kun lopetin vihaamasta peilikuvaani ja käsitin, että sanani ovat aina kummunneet itseinhosta ja halusta haudata kasvot johonkin pehmeään. Oloni on kuin huiputetulla. Ihmisupotusten etäisyydet maaperässä kertovatkin nykyhetkestä enemmän kuin löytämäni tarinat milloinkaan.

WEB-LIKE STRANDS OF DEATH... | ...ATTACH THEMSELVES ON THE EDGE OF MY DREAM. | THERE TO ENSNARE INNOCENCE AND HOPE. | AS ALWAYS, I AWAKE...

Eilen:

Söin aamupalaksi kauramaitoon tehtyä kvinoa-kookospuuroa omenasoseen ja pellavarouheen kanssa. (Mainitsen tämän vain, koska en muista milloin olisin viimeksi kokenut samanlaista iloa puhtaasti hyvän ruuan takia.)

Melkein kaksi vuotta kestänyt rakkaussuhde sai rauhanomaisen loppunsa. Itkimme molemmat kun joimme myöhemmin teetä keittiössäni. Tuntui kummallisen hyvältä sanoa "sä olet mulle hyvin rakas" kaiken jälkeen tietäen tarkoittavansa sitä, aivan kuten tuntui samalla tavalla hyvältä kuulla "niin säkin mulle" ja tietää senkin olevan täyttä totta. En tiedä kuinka kauan menee ennen kuin haluan taas olla jonkun menninkäinen omistusliitteen kera. Ehkä kuukausia. Ehkä vuosia. Ehkä mun ei pitäisi ajatella sitä nyt.

Menin ikitakkutukkaisen kartanlukijani luo juomaan kaljaa ja katsomaan omituisia filmejä. Yellow Submarinen jälkeen mun oli pakko muuttaa nuivahkoa suhtautumistani mitä tulee The Beatlesiin. Lojuin valveilla puoli neljältä aamuyöllä toisen rintakehä tyynynä ja tunsin itseni kauttaaltani siniseksi kaiken sen typerän haikeuden takia, mikä sillä hetkellä pyörteili mussa.

En hakenut töitä, opiskellut, siivonnut tai tehnyt mitään selvittämättömille pankkijutuille.

En mennyt ystäväni teatteriesitykseen lupauksestani huolimatta.

En pessyt hampaitani.

Otsahiukseni kärähtivät.

lisää kultaa

ÄLÄ ENÄÄ KOSKAAN UNOHDA: kaaos ei tarvitse alkaakseen mitään merkityksellistä paikkaa tai ajankohtaa.

Pari viikkoa sitten koitti kaiketi se mun hetkeni, sillä heti kotioven avattuani tajusin että nyt mun on oikeasti päästävä lopullisesti pois täältä. Kaikki oli kömpelöä ja ahdistavaa. Itkin paljon, en siksi etten olisi tahtonut lähteä, vaan siksi ettei muuttoni tällä tavalla aikaistettuna ollut loppujen lopuksi mitään muuta kuin taas yksi uusi pakomatka aikaisempien joukossa. Jokin mitä romantisoin vuosia olikin pelkkää nöyryytystä. Kuinkakohan monesta unelmastani olen jo tehnyt selvää tällä samalla tavalla?

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä tuijotin tunnin ajan ulos ikkunasta tuntien heikotusta. Silmiään räpyttelevä typerä heijastukseni näytti siltä kuin ei osaisi käsittää, ettei ole enää ikinä palaamassa paikkaan jossa vietti viimeiset kuusi vuotta. Haluaisin niin kovasti vihata isäpuoltani, mutten voi. En edes kaiken sen jälkeen, mitä mulle sanottiin viimeisten päivien aikana, enkä edes miettiessäni niitä kuutta menetettyä vuotta. Mua turhauttaa etten kykene tuntemaan kuin sääliä ja jotain hämärää tyytyväisyydentapaista liittyen siihen, että voin viimeinkin käyttää raunion kaltaisia sanoja ilman että mua katsotaan paheksuvasti. Kuusi vuotta kestänyt terrori on ohi. Niin suurenmoinen ajatus että mun pääni on vähällä räjähtää.

Maisemanvaihdoksen jälkeen olen ehtinyt tuhlailevasti kuvailla jo kahta yötä elämäni kummallisimmaksi. Tiedän jääväni kaipaamaan takkutukkaista kartanlukijaani ja maailmaa, jossa kaikki oleellinen jäljitteli palavaa paperia. Jostain syystä ei kuitenkaan tuntunut tärkeältä tietää olinko mä itse Prometheus vai sittenkin pelkkää poltettavaa ainesta. Häpesin joka tapauksessa kaikkea sanomaani niin paljon, että liukenin molempina aamuina paikalta melkein samalla mentaliteetilla jolla olin vasta äskettäin jättänyt kotini. Löysin tänään matkaseurani sukkia lakanoideni välistä. Haluaisin oksentaa.

Olen kai silti ihan onnekas. Tai siis olenhan mä.

(Viimeisiksi jääneet ikkunalautaposetukset. Kirjoitan runoja sitten huomenna.)