Ihmisen katse ei ole enää entisensä sen käväistyä äkisti auringossa. Sininen oli sokea, vihreä kipeää kuin laser. Jos varjoisat kohtani olivatkin herättäneet aiemmin ihastusta, ei niissä enää ollut jäljellä mitään hyväiltävää.
"Viehtymys pimeään tarttuu", joku selitti katsekontaktia vältellen. En tajunnut. En tajua. Kuin jokin mieletön tauti, jota kannetaan häpeillen vaatekerrosten alla. Aiemmin olisin voinut vaikka vannoa, että puhki palaminen pukee mua melkein yhtä hyvin kuin musta sametti. Olenko nyt jotenkin valonarkaa materiaalia?Yksi vanhoista ikkunaruuduista on vääristynyt niin, että ulkona näyttää jatkuvasti satavan. Yksi silmistäni on vääristynyt niin, että sisälläkin näyttää satavan. Vietän nykyään huomattavasti enemmän aikaa kaaosmaisella parvekkeellani kuin makuuhuoneessani, ja usein istuessani tuhkatäpläisellä lattialla on valosaasteesta punainen taivas ainoa asia näkökentässäni. Puiden äkillinen luhistuminen. Sadetta. Toivon toistuvasti sokeutuvani itsekin.
Joskus vain. Jotain muuta. Miten tämäkin voi liittyä kirjoittamiseen? Muistan, että lakkasin kanniskelemasta muistikirjoja mukanani kun tajusin, ettei niiden täyttymiselle ole enää mitään takeita. Nykyään kirjoitankin kohmeisella vimmalla taskuistani löytyneisiin paperiroskiin miettien samalla vihaisesti, että milloin tästäkin tuli näin vaikeeta. Ehkäpä silloin, kun lopetin vihaamasta peilikuvaani ja käsitin, että sanani ovat aina kummunneet itseinhosta ja halusta haudata kasvot johonkin pehmeään. Oloni on kuin huiputetulla. Ihmisupotusten etäisyydet maaperässä kertovatkin nykyhetkestä enemmän kuin löytämäni tarinat milloinkaan.
 |
| WEB-LIKE STRANDS OF DEATH... | ...ATTACH THEMSELVES ON THE EDGE OF MY DREAM. | THERE TO ENSNARE INNOCENCE AND HOPE. | AS ALWAYS, I AWAKE... |
Eilen:
Söin aamupalaksi kauramaitoon tehtyä kvinoa-kookospuuroa omenasoseen ja pellavarouheen kanssa. (Mainitsen tämän vain, koska en muista milloin olisin viimeksi kokenut samanlaista iloa puhtaasti hyvän ruuan takia.)
Melkein kaksi vuotta kestänyt rakkaussuhde sai rauhanomaisen loppunsa. Itkimme molemmat kun joimme myöhemmin teetä keittiössäni. Tuntui kummallisen hyvältä sanoa "sä olet mulle hyvin rakas" kaiken jälkeen tietäen tarkoittavansa sitä, aivan kuten tuntui samalla tavalla hyvältä kuulla "niin säkin mulle" ja tietää senkin olevan täyttä totta. En tiedä kuinka kauan menee ennen kuin haluan taas olla jonkun menninkäinen omistusliitteen kera. Ehkä kuukausia. Ehkä vuosia. Ehkä mun ei pitäisi ajatella sitä nyt.
Menin ikitakkutukkaisen kartanlukijani luo juomaan kaljaa ja katsomaan omituisia filmejä. Yellow Submarinen jälkeen mun oli pakko muuttaa nuivahkoa suhtautumistani mitä tulee The Beatlesiin. Lojuin valveilla puoli neljältä aamuyöllä toisen rintakehä tyynynä ja tunsin itseni kauttaaltani siniseksi kaiken sen typerän haikeuden takia, mikä sillä hetkellä pyörteili mussa.
En hakenut töitä, opiskellut, siivonnut tai tehnyt mitään selvittämättömille pankkijutuille.
En mennyt ystäväni teatteriesitykseen lupauksestani huolimatta.
En pessyt hampaitani.
Otsahiukseni kärähtivät.
Voi minä aina vain lumoudun sinusta.
VastaaPoistaToivottavasti pärjäät, rakkautta ja korkeinta parasta <3
Uhuu, olen nyt vähän ehkä liikuttunut tän kommentin takia. Samat sanat sinnekin, sinä kaunis ihminen.
Poista