Moi

Vähiten on aina ollut sellaista, mikä vasta toimivan vertauskuvan saatuaan tulisi täysin unohdetuksi. Yhden siltä vaikuttaneen päivän aikana kuitenkin päätin, ettei tyhjiä kaupunkeja ole olemassakaan, ei ainakaan mulle itselleni, ja aioin lähettää toiveikkaita kirjeitä kaikkiin ilmansuuntiin.

Seuraavana aamuna en sitten ollutkaan välittömästi haluamaani, ja niin mä jäin vuosia sitten omaksumaani asentoon. Olen siinä yhä.

(Kävin joskus syksyllä kaikki tekstini läpi (muistaakseni nauratti), koska halusin tietää missä kohdissa olin valehdellut. Tällä hetkellä kadun kaikkea polttamaani. Miten enää edes kirjoitetaan.)

raakiledemonin elämäkerta

Potilas X seurasi viemärinkansia kaupunkinsa halki odottaen onnea kohoavaksi kiiltävänvihreästä liejusta sinne kerran unohdetun lapsen tavoin. Kukaan ei ollut käskenyt ikuistaa ruumiita Venetsiaan, mutta hän nauroi kaiken aikaa

(koskaan hymyilemättä)

samalla kun varoi syömästä jaloillaan viimeisen unensa pinta-alaa. Meidän tulisi ruokkia hirviöitämme.

***

Todellisuudessa vain päähenkilö oli järjiltään. Muut pelasivat vaiteliaina pasianssia syntymätodistuksilla ja lisäsivät kynsilakkaa odotushuoneessa, jonka huonekalut lisääntyivät ja halkeilivat silmäluomien liikahdusten aikana.

Edelliset eivät pysähtyneet maamerkeiksi. Minäkin lähdin kartoitettuna, aseistariisunnan jättämä veresliha varjonani.

rakastin tätä laulua

Eilenkin
etsin abstraktiota univalveeni kuplaksi
viimeaikaisten tapahtumien ruumisarkuista

niin hitaasti yöstä           noutamaan varmuuskopiot


Sanoit huku
irtoaviksi nukkuvat kasvosi
joet yksitellen ohi maaperästä

minä

                   sanoin

miten 

matala

rikkinäinen

taivaanranta

aion avata sen

Q > kuu

Tämä on minulle; älä pue luita enää kenenkään peiliin. Jäljelle jääneet muistuttavat tyhjänkäynnin hologrammia tai määrittelemättömiä synonyymeja, joiden valossa muistan taas miksi olen liiaksi vinoutunut poistuakseni sisämaailmastani. Jos hankkiudunkin eläväksi kieroillen, pysyvät ulkoilmalta aidatut keuhkot ikuisesti rakkaimpana vaivalloisista vakioasusteistani.

silloin ei löydy pohjaa

kun päivittäin joku on kaatumatta äkkikuolemia

katuvalotaitoksissa tämä joutilaisuus silkkaa kulissien murtumaa

eikä löytyisi pohjaa

(Ja tämä on yksinomaan sinulle, sillä sun ovat ainoat hiukset joiden läpi tahdon punoa kammaksi omat sormeni. Vuorokausien keräämä nukka varisee olemattomiin vasta nähdessäni sut taas.)

it was an apocalyptic thing and a half

Samanaikaisesti lisää irronneita sivuja katastrofitrilogiasta painos viisi ja hei Ermengarde, pidä mielesi sutena. Verkkaan puhkotut e:t tekivät siitä kenties huonoimman neuvon koskaan.

 MUTTA SELLAISTAHAN MUN ELÄMÄNI ON
OLEMASSAOLO PELKKÄÄ PAPERISTA KULUMAA

jälleen se hahmottomampi kaksonen piileskelemässä unensa planeetanmuotoisessa tyhjiössä illankoittoon asti
tunnustelee ihoon sidottuja kiertoteitä kuin rakastajia
päivisin kaksi tai kymmenen lasivatia halki pääkallon sattumilla

(ja kaikki tämä niin helvetin tottuneesti, että voisin nauraa)

Eniten kai pelkään löytäneeni runojeni Hänet. Katastrofitrilogia painos kuusi.

ja tää on viime torstain pakomatka

Mä, mitä - 

ajattelin jalkani pianonkielet otsoniaukoista,
verkkaista tuhansiin silmiin tai harsoisiin

ajattelin neulojen geometrisen ilon kämmennahassa

(valehtelin kärsimättömästi riuhtaistut siivet kuolemani keskellä fredrikinkatua sekä van goghin puuttuvan korvan)

huulipunatahraisia laukauksia,
tytönpainosta tappavaksi aseeksi
ajattelin
ikuisesti yhtä sanojesi jälkilausumaa

leninkiliike new orleansissa

Koeta etsiä käsiisi sellainen jakojäännöksen kaltainen bakteerijoukko, joka etäisesti muistuttaa tuhottuja muotokuviasi. Löydät kuhmuisia taivaankappaleita, lisää nuotteja jotka saavat pään ontumaan nikamillaan, sekä loputtoman sunnuntaiviiveen, jota kaikki rikostoverit vihaavat eniten. Ehkä pystytit taaksesi niin paljon varjoja, ettet tavoittanutkaan enää muita viikonpäiviä. Niin kävi minulle yrittäessäni leikkiä tuulitukkaista tutkimusmatkailijaa.

Sinä päivänä puiset tee-se-itse-tyyssijat lunastetaan etiketin mukaisesti uusille omistajille - yksikkö vaatii liitteeksi koneistoonsa yhden surkeuden, tai ehkä kaksikin, mikäli loppuratkaisun halutaan miellyttävän yleisöä. Lasimaalaus julistetaan ontoksi siinä missä multa alkaa. Luoja ne on onnellisia, miten kaikki ovat yhtäkkiä näin onnellisia

Sitten on toisenlaisia päiviä,

joina paperin iskuissa hohtavat liikettä
tuhannet nimesi, vääristyneinä lausuttaviksi kuin modernit kirosanat
joina sanon keskimäärin kolme kertaa "siistiä!"
vähän kuin salaa valehdellen

ja joskus,
joskus ne saavat havahtumaan että ai, juuri tämähän on se pää, josta eroon pääseminen on tragikomedioista mutkattomin.

tallennus unohtui

Eloonjääneen valepuku on helpoin harhautus peittämään todeksi tulleet luuttomat kasvot ja suunnattoman lapsenpelkoni tärkeitä päätöksiä kohtaan. Alleviivasin nämä:

[esim. on yliopistot ja velvollisuutesi kasvaa aikuiseksi/velvollisuutesi

elää ja velvollisuutesi käyttää ihmismäisiä verbejä,

kuten omistaa ja kompuroida joulukuuhun,

johtua hyönteisistä ulottuvuudessa x ilman nimistäsi painovoimaa

ihosi linolevytaiteesta uusin vedos
= epäonnistumiesi summa ei puhuttele]
 
Joskus ihmisiltä saa pullonsiruja ja nimettömiä kirjeitä. Ensimmäiseksi mainitut rakkaudenosoitukset löytävät tiensä jalkapohjien saumakohtiin ilman apuakin (umpeenpalaneen rakenne - päätelkää itse loppuratkaisu), mutta se toinen hymyilyttää yhä. Löysin kirjekuoren koulukirjojeni välistä keskellä yötä ja mietin  että kuka, kenelle mä olen näin olemassa. Ei mulle ihan joka päivä kerrota galakseista. Oikeastaan mulle ei kerrota galakseista koskaan.

kasvata nieluun labyrintti

  Hei kirurgin epäonnistuva sinfonia,

olen sitten se revolverinjälki omassa selkärangassani, jota sä et voi parantaa. Vaikka kuun yltä putoaisi muotoisiasi sinisiä, mykistetyt korjauskehoitukset jatkaisivat vajoamistaan huolimattomaan pimeäänsä

Voisi kävellä pienoiskoossa lääkemurskaimeen ja takaisin vain varastamaan lisää hermoimpulsseja*, nukahtaa koko maailma, tai ainakin puoliksi ladatut raajansa
 

ihmissilmät

tajutkaa se liian hidas kipeä ennen vääriä oktaaveja

paras tekosyy ikinä, miksen tahdo luopua kolhupolvistani

* täyttäisin ne tyhjiöt perjantailla uskaltamatta myöntää syitäni

uneksimattakaan mene[h/s]tyneistä

ON VAIN JATKUVA, VUOROMINUUTEIN ITSENSÄ UUSIVA TARVE KADOTA,

MINÄ PELKÄÄN SOKEUTUVAAN IHOON ASTI LIIKAA

Jotkut tekevät välittömästi päätöksen Saturnuksen ja satunnaisten tramadolipurkillisten välillä -  kumpaan hukkua, kumpaan kätkeä amputoidut osiot. Mä voisin valita kolmannen mittatilauskuoleman (puhkoa otsatukanalaisen lasin viidestä kohtaa ja vapauttaa mieleni pahoinvoivat koe-eläimet) tai

tai

tai ehkä

oppia improvisoimaan iloni uudestaan. Sillä aina kun joku puhuu, mä mietin ristisanatehtäviä. Tyhjiä kohtia ja niitä risoja tavuja, jotka tulkitsen väärin ja väärille paikoille. Aina.

ilmaisia psykedeelejä

Kuin havainnollistaakseen
pieleenmenneet keisarinleikkaukset
kaikilla ruumiini
pinnoilla, syvyys

tappoi painollaan rivin kohteita tätä hyödytöntä kemiaa

Ehkä hapuillessani päätäni viemäriverkostoista, tai silloin kun mä
mieli tripaten kylläisistä punasoluista (miten vaan)
ilman lupaani, ilman mun lupaani uneksittu pikakelaus, otos, luodin väkivaltainen sykli nurinniskoin ulos sydämestä

etteivät suolakehätkään
suojelisi susikasvoista
tyttöä loisteputkikuoriaisilta

al dente koko saatanoitten historia

Kasvot täsmäävät tekstuuriltaan revenneeseen tapettiin, ovat ohimoilta pohjaan asti pelkkää tyhjää. Siitä päätellään kuinka kauan tämäkin apaattinen kulkuri pysyy ommeltuna permanenttiolemukseensa, aivan sama vaikka saksisi itsestään viisitoistavuotiaan pojan tai piilottaisi hajuvesipulloihin hyönteisiä. (niinku, tiiättehän te, vähän vaan irtosiipiä iholle ja sä lennät lujempaa)

Aivan sama, vaikka ihmisenmuotoiset koneistot olisivatkin yhä asuttuja,
aivan sama, vaikka deletoiduksi tuleminen olisikin tulevaisuudensuunnitelmani numero yksi

Kyllä mä surin tätä aika kauan. Oikeastaan mä suren tätä edelleen.

more ghosts, this time on tv

tässä galaksissa couperosasieluisia teinejä ladataan kuin tiedostoja pinoittain
kuin talismaaneja kuin manillaköysiä jatkuvasti olisi

kynsien tikkinirvana           karusellikyyti       synteettinen 

                                                                             digitaalinen 

                                                                              avaruus
ruus uus
suruus ruususuruusuruu

nuori akilles numeroimassa viidettä ihoaan

ei ymmärrä pudonneensa väärään aikaan ruumiinsa läpi

kun osumista jokainen tappaa, eivät vain ne, jotka nimikoituina 

E X I T

upposivat syvälle kantapään sydänkohtaan

keuhkoihin tarvitaan proteesi

miksi olla kiiltokuvien haljennut antikristus, se omiin aurinkoihinsa hukkuva sairas astronautti
kun silmänkääntötemppu on helpompi omaksua sokeanakin

?

valitsen kaikista valheista itseni kaltaisen
saa nielaista viemärinä täytetyn eläimen mutkaisen figuurin
muovisilmäni tyhjätyistä kuopistaan

nyt perjantaisiluetti pue nuo raajat pois -

tylpät kuin hengittäisi hautaa

näyttäisit niin elävältä katkottuna

kulta läpimätä raatoni

joka saa viedä kaiken

minut muistomurhaajan
lainakehoni hajoamaan elinkautisessa teollisuusjätteeksi

haha tyhmä revyytyttö

 

lyhytkolmio.pdf

onko tämä muka pelkkää raakalaismaista taidetta?

Molekyylini, älkää

tähän ulottuvuuteen kohdistuva
sairas valintapaine on meille liikaa

ennen kello kahtatoista pudonnut aika merkitsee uutta halkaisijaa lakastuneessa elämässäni

lähtönopeuteni sanoitusta, jalkani punaiset värit

Millaista olisikaan olla hitaampaa lämpöä

eräälle kaikkea - modernin maailman fosforikosto

Kerta toisensa jälkeen jään kuolleena alkuun

ollen sentään

neilikka omilleni

vitut se mitään lohduta

illalla sen glittersilmät (tämä on valhe)

Hän on täydellisin ikäväni metamorfooseista
päiväpainajaisista todellisin

se samuraitukka joka hukkuu Orionin tähdistössä

joka hukkuva omiin tähtiinsä

Askeleet lainattu rusettiluistelijoilta
sellainen hontelo kolibrinkaunis
siivissä pysähdyksiä

Hän korvaa pääni sisustan sotakoneistolla
repii ylimääräiset pois

kuin väkivaltainen kuva, jota ei ole olemassa

kohtalokas virhe kääntää nämä horisontit ympäri

Silloin piilotin irtoruumiini pieninä palasina mannerjäätaskuun.

Kivipohjan alla joku hengittää näkinkengät eläviksi
liikkeissä tiettyä hallittua epileptisyyttä
kuin mua varten
yhteyttää katastrofitarinoita
hylkyjä
sukellusveneitä tytönluisia kiinni kylkiin

tuhon jäljet -
nehän näkee jo
miksen mä juokse?

bensiinilätäköissä ruma muotokuva

Tunnustuksen saaneen pitää:

1.Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Sain tämän eräältä kauniilta aurinkosuiselta, hurr kiitos miljoonasti. Haluaisin kiittää kaikkia muitakin, sillä teitä on yhtäkkiä ihan hirveän paljon ja se tekee mut iloiseksi. Kiitos.

En osaa valita vain kahdeksaa, tämä on kaikille.

1. Viereisessä talossa oli aika paha tulipalo tällä viikolla. Järkytyin eniten kun kuulin sairaalaan häkämyrkytyksen takia joutuneesta kissasta.

2. Olen huono ylläpitämään ihmissuhteitani ja se hävettää mua. Inhoan pääsääntöisesti puhelimessa puhumista enkä muista vastata tekstiviesteihin ajallaan.

3. Kirjahyllyni sisältö on järjestelty värien mukaan.

4. Pelkään usein, että jokainen elävä (eloton) olento vihaa mua tai kykenee lukemaan ajatukseni. Tai molempia.

5. Hampaani kalisevat helposti silloinkin kun en palele.

6. Kävin tänään tapahtumassa nimeltä Nufit. En uskaltanut kehua lipunmyyjän My Bloody Valentine - bändipaitaa.

7. Laitan kalenteriini sydämen tai hymynaaman yleensä jokaisen sellaisen päivän kohdalle, jonka aikana on tapahtunut jotain hienoa. Tämän viikon kohdalla on yksi molempia.

8. Yö alkaa nyt, ja mä aion viettää sen Donnie Darkon ja Dead Poets Societyn parissa. Hei hei.

side effects include: drowsiness, apathy, and blurred vision... i'm taking two

Kaakelilattialle oli kokoontunut raitiotieverkostollinen tuhatjalkaisia, äitipuoli joka ruostutti saksia niskassani monistaen teräkaupalla lisää TUHANSIA MUSTIA JALKOJA,  olin säikähtänyt kalpea kuva vedessä, halvaantunut teatterivieras viemäristä - säpsähti kummalliseen kylpyhuonekuvaelmaan vasta hovikumarruksen jälkeen;


nehän on mun. mun hiuksia. omiani. mun mustia hiushyönteisiäni. apua, pumpuliturkki loppuu niskakuoppaan ihan tässä näin, nyt ne kaikki näkee miten helposti mut voisi kuristaa.

Totuushan on se, että mulla on taipumusta satunnaisen pinnallisiin ajatuksiin, salaliittolaisuuteen, pakenemiseen ja glögikupeissa likoamiseen kunnes imeydyn kauttaaltaan kylläisenpunaiseksi kameleontiksi. En nouse.

(Tiilitalovaltakunnasta ei mitään uutta stop kuukauteen silmänräpäystäkään. Sinne ei ole karttaa ja mä olen tällä hetkellä ja huomenna maanpaossa.)

tähän voisi kaatua

Puhekuplani tyhjiksi imuroituina
repäisee valepuvun viidennen kerroksen kaiteeseen
(nailonia kuin ihmislihaa)
johtolangat kahdenkymmenen denierin mustassa peittyvät lohdulliseen bluesiin

edes hetkeksi

Mun lempileikkini on edelleen kuurupiilo, ryhti yöpaidanryttyinen. Se päälläni hajoan salaa jokaiseen ilmansuuntaan ja myyn ainoat toimivat hengityselimeni savusumussa mädäntyville nokikolareille. En halua olla olemassa tällaisena.