imarreltuna, siksi syvästi ikävystyneenä

Joka nurkkaus on täynnä taikureita. Älkää enää puhuko elämän perusluonteesta tai tarkoituksesta, sillä mä en usko sen pysyvän muuttumattomana. Miksi elämän pitäisi olla yhtään mitään, paitsi jatkuvaa täyttymystä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Mulle liikkumaton päivä ei voisi koskaan olla tylsä, aaltoilematon horisontti lannistava. On paikkoja, joihin kuolemaan päästäkseen kuka tahansa olisi valmis taittamaan tuhansia kilometrejä, muttei löydy orgaanista leposijaa, ikinä hurmaavan olennon syliä. Ofelian veteen jättämä painauma on lohdullinen. Se on vastassa tyhjiönä, joka saa jalkapohjat kellastumaan kuin lumpeet.

Kokemukset tekevät musta ensisijaisesti vain köyhän. Olen huomannut kuvitelleeni kaiken paljon sykähdyttävämmäksi kuin se oikeasti on. Kauniit kuvat ovat mennyttä korvatessani ne totuuksilla, enkä pysty palauttamaan mieleeni sitä, mitä alun perin kuvittelin näkeväni. Todellisuus aiheuttaa mussa hyvin laimeita reaktioita. En pidä tästä. (Puhuin pitkään yhdelle teatteritaiteeseen pää edellä heittäytyneelle toverille. Hän alkoi kertoa harhoista ja vääristymistä ja sanoi, että pettyminen tekee mulle hyvää.)

No jaa.

Elävät kliseethän seuraavat mua piinallisesti minne vain menenkin, ja näin musta tulee kärsimättömyydessäni yhä puolikuolleempi jokaisella askeleellani. Haluan jo tietää miten tähtikuviotkin saadaan murtumaan, kävellä painavin jaloin koko universumin halki ja kuulla sen itkevän korvaani

älä avaa uutta haavaa, minun sylini ja suuni

kaikki tuo lämpö

koverretaan esiin mustekynän kärjellä

Olemmeko murhaajia jäädessämme katselemaan sitä? Yhä laajenevaa veritahraa, yhä laajenevaa veritarhaa, asumuksistamme ainoaa. Mikäli tämä on se kauas luotani paennut totuus, jossa joko odottaa yksin tai lakkaa olemasta, olen jo nähnyt kaiken. Enää mua vaivaa elämä - loputtomiin kulkeva, vailla säätöä

tai äkillistä kelmeyttä.