tyttö turkiskuoriainen

Mustan mekkoni helmataskussa on aina sitruunapurukumia, vanhoja kirjastokuitteja ja kolikoita, joita en koskaan muista lahjoittaa toivomuskaivoille. Kilisen kävellessäni.

(Ja mun viiden peninkulman kengissäni (jalanjäljet nurinpäin) on teräviä kiviä. Aina.)

Tänään löysin sellaisen kaivon sijaan pienen ketun, joka makasi tiellä silmät ummessa. Aloin voida pahoin vaikka renkaanjäljet ruosteisenruskeaksi kuivuneella asfaltilla olivat vielä näkymättömissä enkä oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin valkoisen hännänpään ja ohimolla horjahtelevan kovakuoriaisen, joka rapisi sokeana kuin kolmas pupilli

Ajattelin, voisin olla yksi niistä moottoriteiden kettulapsista jos vain yrittäisin vähän enemmän.

Sitten menin kotiin, keitin teetä ja itkin vähäsen. Eiväthän hiukseni ole punaiset.

tämä on lokakuu

Tunnen kasvavaa klaustrofobiaa omassa ruumiissani. Kehossani. Tässä ihon ja huokoisten luiden muodostamassa kammiossa, joka ainoana pitää pelkoni suonensisäisenä. Valo pysähtyy käsivarsieni pintaan läpäisemättä niitä, laskee luomia. Minä en katoa. Tämä ei ole reilua.

Tuoteselosteessa kehotetaan puremaan tytön nilkoista irti verevät puolikuut silloin kun se alkaa näyttää liian onnelliselta. Jalat lonksuvat rusettikengissä enkä tiedä mitä raiteita seuraamalla pääsisi kotiin. Sidon varmuuden vuoksi hiuksiin kaksituhatta ilmapalloa (kuumailmapalloa, ontoksi puhallettua planeettaa), jotta päänahka repeäisi mahdollisimman monesta kohdasta. Kallon luita on miljardi, osaan murtaa niistä jokaisen.

Miksiköhän olen näin tällainen?

(Oikeasti haluaisin vain uuden mustan muistikirjan ja olla kaikista peikonpoikasista onnellisin.)

auringosta itään ja kuusta länteen

Kaikkia pelkojaan ei voi nimetä
tätä en edes haluaisi

Kiilattuani satukirjan ikkunan ja karmin väliin, olen kyhjöttänyt sälekaihtimien takana piilossa ja yrittänyt turhaan kutsua iiriksien kadonnutta väriä esiin. Punaiset langat tahtovat peittää sen, joka ennen oli sinistä, harmaata ja vihreää sammalta, värejä silloinkin kun mua itketti liikaa ja kaikki oli pelkkiä läpikuultavia kalvoja ja tummia tahroja. Tämä on se kohta tarinasta, jota en koskaan ymmärtänyt.

Luku I

Osaan houkutella pedot luokseni appelsiineista löydetyillä kivillä ja kätkeä vieraan maan tomua karistavat kenkäni katseilta.

Luku II

Nieluun ei saa jäädä hiutaleita sinisestä lakasta tai minuun yhtäkään palkkamurhaajan merkkiä. Siksi ikkunani painuu lukkoon aina öisin.

Luku III

Antakaa viimeisen viikon mennä nopeasti, niistä on tullut äkkiä kovin paljon rumempia. Öistä. Minusta. Tarinoista. En ole harrastanut luonnollisia kuolemia aikoihin.

i know you love the song but not the singer

Tiilenpunaisen tornitalon kukkapenkissä oli niin paljon kirvoja ja siniraidallisia mariannekääreitä, etten uskaltanut pysähtyä kuin hetkeksi. Joku oli kylvänyt multaan karamelleja sydämen muotoon, ainakin bussipysäkillinen nauravia tyttöjä horjui viinikumimakeispuun yläoksilla. Yksi ojensi kätensä (kynsissä oranssia lakkaa), mutta silmäni näkivät vesilätäkön pinnasta mitä voisi tapahtua. Pakenin. Olisin ehkä löytänyt leppäkerttujakin jos vain olisin katsonut tarkemmin. Surettaa etten ehtinyt.

Kesä 2011 on ollut aika kurja. Loman jälkeen en aio ikävöidä loputtoman sotkuisia, tukahduttavia öitä tai järviin kadonneita kasvoja, joiden jälkeen olen ollut kumman yksinäinen. Nyt tarvitsen ainoastaan syksyn ja tuhat tekosyytä kuunnella kaikki lauluni mollissa. Pohjimmiltani olen silti se sama olento, joka tahtoi pitää leikkimökkiä palatsina ja eksyä yhden huoneen valtakuntaansa. En tiedä onko se kovin hyvä asia.

Mutta. Jos viimeinen suunnitelmani pysyy hengissä, otan ruusukuvioisen yöpaitani ja hammasharjani ja kulmista kuluneen matkalaukkuni (viisi vuotta vanhoja perhostarroja korkkipinnassa) ja lähden katsomaan kauhuelokuvia koko viikonlopuksi. Odotan. Kunpa mikään ei menisi enää vikaan.