tyttö turkiskuoriainen

Mustan mekkoni helmataskussa on aina sitruunapurukumia, vanhoja kirjastokuitteja ja kolikoita, joita en koskaan muista lahjoittaa toivomuskaivoille. Kilisen kävellessäni.

(Ja mun viiden peninkulman kengissäni (jalanjäljet nurinpäin) on teräviä kiviä. Aina.)

Tänään löysin sellaisen kaivon sijaan pienen ketun, joka makasi tiellä silmät ummessa. Aloin voida pahoin vaikka renkaanjäljet ruosteisenruskeaksi kuivuneella asfaltilla olivat vielä näkymättömissä enkä oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin valkoisen hännänpään ja ohimolla horjahtelevan kovakuoriaisen, joka rapisi sokeana kuin kolmas pupilli

Ajattelin, voisin olla yksi niistä moottoriteiden kettulapsista jos vain yrittäisin vähän enemmän.

Sitten menin kotiin, keitin teetä ja itkin vähäsen. Eiväthän hiukseni ole punaiset.