i know you love the song but not the singer

Tiilenpunaisen tornitalon kukkapenkissä oli niin paljon kirvoja ja siniraidallisia mariannekääreitä, etten uskaltanut pysähtyä kuin hetkeksi. Joku oli kylvänyt multaan karamelleja sydämen muotoon, ainakin bussipysäkillinen nauravia tyttöjä horjui viinikumimakeispuun yläoksilla. Yksi ojensi kätensä (kynsissä oranssia lakkaa), mutta silmäni näkivät vesilätäkön pinnasta mitä voisi tapahtua. Pakenin. Olisin ehkä löytänyt leppäkerttujakin jos vain olisin katsonut tarkemmin. Surettaa etten ehtinyt.

Kesä 2011 on ollut aika kurja. Loman jälkeen en aio ikävöidä loputtoman sotkuisia, tukahduttavia öitä tai järviin kadonneita kasvoja, joiden jälkeen olen ollut kumman yksinäinen. Nyt tarvitsen ainoastaan syksyn ja tuhat tekosyytä kuunnella kaikki lauluni mollissa. Pohjimmiltani olen silti se sama olento, joka tahtoi pitää leikkimökkiä palatsina ja eksyä yhden huoneen valtakuntaansa. En tiedä onko se kovin hyvä asia.

Mutta. Jos viimeinen suunnitelmani pysyy hengissä, otan ruusukuvioisen yöpaitani ja hammasharjani ja kulmista kuluneen matkalaukkuni (viisi vuotta vanhoja perhostarroja korkkipinnassa) ja lähden katsomaan kauhuelokuvia koko viikonlopuksi. Odotan. Kunpa mikään ei menisi enää vikaan.