maanantai 30. joulukuuta 2013

lisää multaa

Kevään jälkeen olen toistuvasti hallusinoinut jostain henkistä tasapainoani koskevasta level upista yksinomaan sillä perusteella, ettei päivissäni ole enää aikoihin ollut mitään väkivaltaista. Sängystä ylös nouseminen ei tuota tuttua kipua, ei tunnu siltä kuin riuhtoutuisi irti omasta ihostaan, eikä ihmisten kohtaaminen saa mua jyrsimään rystysiäni. En ole kirjoittanut. En ole ajatellut. Sen sijaan olen:
  • tehnyt päätöksen sekä osoitteeni että nimeni muuttamisesta ensi vuoden aikana (tää on se Onnistuneen Pakosuunnitelman hypoteesi, jota olen salaa hoivannut ikuisuuksia kuin jotain huonekasvia)
  • tajunnut välinpitämättömästi etten näytä lainkaan ihmiseltä
  • ollut liian kylmissäni ja hämmentynyt voidakseni koskaan nukkua kunnolla (aivan kuten nyt)
ja
  • tarkkaillut rintakehässäni olevaa sydämenmentävää kohtaa, joka on tummanpunainen ja kauttaaltaan tulehtunut. Toivon sen vielä jonain päivänä laajenevan niin, etten mä enää muuta olisikaan kuin yksi iso vastenmielinen haava. Se tosin olisi vain yksi uusi valeasu lisää. Kokeilin hetken käyttää muita ihmisiä piilopaikkoinani, mutta epäonnistuin loisteliaasti jokaisessa yrityksessäni. Miksi tämä hämmästyttää mua?
Vihaan niin tätä vaihetta. Vihaan itseäni. Olisinpa jo viisikymmentä vuotta vanhempi ja turvallisesti koukussa kaikkeen mahdolliseen mua vahingoittavaan.