*merihirviön äänellä*

Minä eilen (ja vuosi sitten lokakuussa):

Katto on yhtä sakeaa varjoa. Aamuyöllä hämärästä valahtaa viisi erikokoista lammikkoa, joista suurimpaan upotan kasvoni kuin peilaava pinta olisi kosmetiikkaa. Kosketus ei halkaise vettä, keuhkot ovat jo valmiiksi täytetyt. Tiedän uppoavani saman tien.

Alas, alas. Mun kotilaguunin pohjalla nukkuu mies, jonka hiukset kohoavat ruskoleväriutaksi vaaleanvihreän veden pintaan. Hänen unensa on mun valveeni ja todellisuutensa pelkkä kerros, johon pukeudun noustessani alastomana ja syntymänarkoottisena jostain mudan keskeltä. Tällä hetkellä hän on ainoa jonka haluan. Ja tähän aion varmaankin jäädä.

Minä tänään (ja vuosi sitten joulukuussa):

Miten sä voit tehdä näin kerta toisensa jälkeen ja miks just nyt kun mä olen lähdössä muualle, sattuu sattuu sattuu sattuu sattuu saakeli ja jostain syystä mun tekee mieli pyytää anteeksi että tunnen näin. Oon pettymys ja aiheutan vahinkoa kaikille muille naisille ja sisarille sillä että vaan jään ja oon tällainen. Sattuu.

(toistetaan kiihtyvällä tahdilla vähän lavasteita vaihdellen niin ettei tilanne vaikuttaisi liian tutulta)

15.2.201x

Kahdeksalta illalla uskallan viimein ryömiä ulos kodistani.

Olin yöllä osa näkyä, jossa mä makasin kuolemaa tehden neljän patjan päällä peittoon kääriytyneenä. Vaimeaa kipua yhä painavammiksi käyvissä jäsenissä, rintani sisällä sydän paisui paisumistaan, otti uuden muotonsa moukaroiduilta planeetoilta.

Yöllinen näky. Etsin kaltaisiani aloittaen marmorista, siirtyen sitten puuhun, ja lopulta kolusin lohduttomat joutomaatkin läpi vaihe vaiheelta. Luotasin kartoittamattomia alueita, olin hiljalleen mätivä orgaaninen sukellusvene. Mitä löysin, no ainakin

- omahyväisiä toiveita ikuisesta elämästä
- aikoinaan varastetusta ajatusmateriaalista kyhättyjä hiljalleen kyteviä nuotiotulia
- hahmoja, jotka sihisivät kuin Rimbaud ja käskivät mua poistumaan vikkelästi
- ihon alta kiskottavia rubiineja nauhassa vieri vieressä kivi toisensa perään

Salakuljetetun tavaran määrä oli niin hirvittävä, että lähdin kotimatkalle itseäni yskien, kunnes olin lopulta täysin tyhjentynyt. Voin kai silti kertoa jotain hylyistä. Usealla oli mun nimeni.

Kelaa tuo meteli takaisin itseesi. Pelkään jatkuvasti, että joku vielä joskus tajuaa katsoa mua kunnolla ja sanoa juuri noin.

Mussa ei ole enää oikein mitään salaista, mut ei se kai haittaa.

pim, olet hypnotisoitu

Miksi lukea aina vain silmiä? Katseen kulkureittejähän on loputtomasti. Tuijotin jälleen sisään korvaasi, sillä se oli ainoa paikka josta enää löytyi samaistuttavaa pimeää.

Ehkä juuri itseäni hylkiäkseni kaipaan silti valoa. Valoa, puhtautta sekä mahdotonta paluuta aikaan, jolloin pystyin pitämään itseäni turmeltumattomana. Kaikki ihmiset tottelevat aurinkoa. Mäkin tottelen sitä, olenhan ihminen. Jos lasketaan yhteen haave aaveesta, aamenesta, aamen vankeudesta ja lopulta aamuvalosta, ei mitään taikatemppuja pitäisi tarvita. Jatkan silti itseni huiputtamista, sillä oon liian turtunut oppiakseni uusia toimintamalleja.

Inhoan ääneni teennäistä nuottia aina kun vannon, etten tarkoita pahaa. Verenvuodatus tulee vielä loppumaan, enkä joskus enää yritä joka sanallani olla soma tai jonkun oma. En saa mitään paitsi rakennukset luhistumaan. Vannon inhoni olevan aitoa. Mitä tämän jälkeen pitäisi tapahtua?

Mun katseeni on juuri tässä. Kerro jos se polttaa kaikesta huolimatta, voin käskeä sen nukkumaan.