en tiedä miksi kerron tämän

Päiväkirjani sivut ovat niin täynnä mustia irtokiharoita, etten ole varma onko tämä kahdeksas tiistai peräkkäin vai sittenkin sellainen päivä, jolloin seinänaapurini soittaa valsseja rämisevällä vinyylisoittimellaan ja joku kävelee korkeissa koroissa pitkin selkärankani poikkileikkausta.

(Ominaishajuni on kuulemma kadonnut maalinhajun alle, mutten ole ihan varma jaksanko uskoa sitä.)

Äiti palasi viime sunnuntaina tutkimusmatkoiltaan ja tänään se lähti jälleen kaksi matkalaukkua mukanaan. Pelkään salaa sitä päivää, jolloin se huomaa tarvitsevansa kolmannenkin ja muuttaa pysyvästi Euroopan halki risteilevien lentokoneiden luo. Mutta ei tämä haittaa. On puhelin ja pikavalinnassa jonkun numero ja sähköjohdot täältä pois ja Audrey Tautoun himmeä kuvaruutuhymy, joka ei katoa.

Mikään ei taida haitata enää.

paitsi vanha haljennut karttapallo
josta kiskoa mantereet irti pitkinä suikaleina
barcelonan alla kuhmuista muovinvalkoista

paitsi halkemat minun maankuoressani
vaikka ne katoavatkin aina ennen joulukuuta