Kokemukset tekevät musta ensisijaisesti vain köyhän. Olen huomannut kuvitelleeni kaiken paljon sykähdyttävämmäksi kuin se oikeasti on. Kauniit kuvat ovat mennyttä korvatessani ne totuuksilla, enkä pysty palauttamaan mieleeni sitä, mitä alun perin kuvittelin näkeväni. Todellisuus aiheuttaa mussa hyvin laimeita reaktioita. En pidä tästä. (Puhuin pitkään yhdelle teatteritaiteeseen pää edellä heittäytyneelle toverille. Hän alkoi kertoa harhoista ja vääristymistä ja sanoi, että pettyminen tekee mulle hyvää.)
No jaa.
Elävät kliseethän seuraavat mua piinallisesti minne vain menenkin, ja näin musta tulee kärsimättömyydessäni yhä puolikuolleempi jokaisella askeleellani. Haluan jo tietää miten tähtikuviotkin saadaan murtumaan, kävellä painavin jaloin koko universumin halki ja kuulla sen itkevän korvaani
älä avaa uutta haavaa, minun sylini ja suuni
kaikki tuo lämpö
koverretaan esiin mustekynän kärjellä
Olemmeko murhaajia jäädessämme katselemaan sitä? Yhä laajenevaa veritahraa, yhä laajenevaa veritarhaa, asumuksistamme ainoaa. Mikäli tämä on se kauas luotani paennut totuus, jossa joko odottaa yksin tai lakkaa olemasta, olen jo nähnyt kaiken. Enää mua vaivaa elämä - loputtomiin kulkeva, vailla säätöä
tai äkillistä kelmeyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
parsi minut kasaan