Raitiovaunu 8

Tänään mulle tapahtui jotain elokuvamaista. En ole kovin hyvä kertomaan tarinoita, mutta ehkei se haittaa ja haluatte silti tietää. Mua itkettää vieläkin niin paljon että silmäni näyttävät vihreiltä sinisten sijaan.

Ensimmäinen juttu tapahtui muutama viikko sitten, se oli yksi niistä päivistä jolloin piilotan peikkotukkani kuhmuisen mustan hatun alle ja leikin näkymätöntä tummien lasien takana. Ruma ja huono päivä. Osuin sattumalta kotimatkalla samaan bussiin yhden tytön kanssa, joka istui jalat rintaa vasten vedettyinä ihan takimmaisella penkkirivillä kuunnellen musiikkia. Pääni oli kipeä enkä osaa sanoa näinkö oikein, mutta sillä hetkellä se tyttö vaikutti hymyilevän. Itsekseen tai jollekin muulle tai ei kenellekään, mua se kuitenkin piristi vähäsen ja siksi tahdoin kiittää. Revin siis sivun luonnoskirjastani ja kirjoitin punaisella kuulakärkikynällä "kiitos kun hymyilit" ja jätin viestini tytön viereen. Sitten livistin paikalta. Ajattelin että siten olisi helpointa välttää oudoksuvat katseet tai väkinäisiksi muuttuvat hymyt ja muut jutut, jotka surustuttavat mua yleensä. Mulle riittää tieto siitä että joku tajuaa tehneensä jotain hienoa.

Pahaksi onnekseni se tyttö, hymyilevä musiikkia kuunteleva ruuhkabussityttö, jäi heti seuraavalla pysäkillä pois. Oli ehkä kiusallisinta ikinä kävellä sen ohi. Me ei sanottu toisillemme mitään, mutta molempia hymyilytti ja mä olin enemmän kuin kiitollinen aurinkolaseistani. Koska, no. Maailman pahin punastuminen.

Tänään sitten. Olin jälleen matkalla kotiin, tosin tällä kertaa olin valinnut bussin sijaan ratikan. En oikeastaan kiinnittänyt kanssamatkustajiini sen erityisempää  huomiota ennen kuin pysäkkini tuli, mutta sitten. Noustessani paikaltani lähistöllä istunut ruskeasilmäinen nätti tyttö ojensi kätensä ja antoi mulle taitellun lapun. Sen päällä luki sinulle. Meni hetki (ja toinenkin) ennen kuin tajusin mistä oli kyse, että mun edessäni oli se sama tyttö joka oli hymyillyt mulle monta viikkoa sitten ja joka hymyili taas ja kiitti mua päivänsä pelastamisesta enkä mä osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Ei mulle tapahdu tällaisia juttuja. Sitten halasin sitä hölmösti koska halusin ja kompuroin ulos ratikasta. Ja itkin.

Musta vähän tuntuu että... joo. Rakastan ihmisiä tällä hetkellä niin hirveän paljon että tekee kipeää.