ilman huulia ei voi hymyillä

Selkäranka nousee ihon alta ja nielu täynnä koiperhosia

siltä näyttää kuollut, hän

ja humahdus

kun aika on hidasta hiekkaa raskaiden askelten hiipiessä katuja pitkin pakoon pois

En tiedä osaanko puhua enää.

ja että tällä hetkellä niin hirveän paha olla etten välitä siitä kuinka paljon pitää satuttaa (minua) tunteakseen jotain muuta kuin valkoista tyhjää silmät kiinnikin tai kuunnella sanoja jotka kertovat ettei heitä ole ettei minua ole ettei mitään ole paitsi amputoitu mieleni keksimässä kauniita harhanäkyjä

hupparintaskuihin salaisia meriä

Mulla on yhä samanlaiset silmät kuin vuosi sitten, rubiininharmaat ja lohkeilevat. Seurassa ne menevät joskus kiinni huomaamatta hiusten takana ja kun solmii ripset rusetille, ei yksikään pala iiriksistä pääse putoamaan. Peilikuva hymyilee appelsiinihymyä, pelko valuu makeaa ja tahmeaa pitkin leukaluun kulmaa. Otan sakset ja teen itsestäni sokean.

Tai ehkä mä vain kuolin tämän illan aikana ja lakkasin hengittämästä lyijynmustilla keuhkoilla enää henkäystäkään, mutta kerrankin olen aika iloinen ja kengänjäljet jäävät pelkiksi puolikuiksi mun tähtitaivaalleni. En lakastuisi ruusutennareiden mukana lumihankeen tai lainaisi sävyjä merenneitojen luomilta enää milloinkaan, ei mun tarvitse jos vain pidän itseni kuolleena. Toivottavasti Narniassa on paljon sateenkaariaarteita.

&

valokopioi omasi

heart beat with me

(kerran edes)

silmänlume kauneinta kaikista

 Lumoudutaanko? Siinä maailmassa katse yltää niiden talojen taakse, joiden ohi paperilennokkien siivet eivät koskaan jaksaneet kantaa. Siinä maailmassa talvi kalvaa pelottavat metsät tarpeeksi ohuiksi kuten minun ääriviivani, yhtä helppoa vapisuttaa olemattomaksi kuin se valo kynttilässä - kas näin hss.

Minun omiani ovat vain suljetut sälekaihtimet ja sydämen muotoinen repeymä tapetissa jota suurennan salaa aina kun huomaan valehtelevani, ehkä syke kaikuu ulos ikkunasta huomenna. En uskaltaisi olla enää, ravistaa maahan punattuja hymyjä käsivarsilta ja parsia paperin selkärangan kohdalta kiinni sanoilla hymyillä lupauksilla. Olen tehnyt sopimuksen itseni kanssa en tee niin enää milloinkaan ihan totta jos toiveeni toteutuu. Järjestyksessä miljoonas kerta kun jotain särkyy näiden rajojen sisäpuolella.

Ei puudutusaine saisi olla näin makeaa.

oksentaisin ektoplasmaa

Lumessa tummia jälkiä eikä edes hahtuvia siivistä

siihen minä putosin, jalat käsivarret olkapäät tarpeeksi tuhkana kestääkseen sen, miltä oikea maailma näyttää ilman huumaantuneen pehmoisia kuvitelmia hassua hienoa höyheniä. Minun pilvilinnani eivät kestä niitä sanoja joiden olemassaolosta en haluaisi tietää, tai ehkä se olen vain minä, jonka askeleet repivät pumpuliinkin haavoja. Korot varpaiksi Thamesin veden ollessa likaisempaa kuin jalkapohjani milloinkaan.

Mutta sehän oli vain satua!

ranteiden ympärillä tummaa ja spiraalipiikkejä -
kuiskisin pimeän täyteen sinun nimeäsi
se on unohdus joka saa ripset irtoamaan vastineeksi viivähtävästä sokeudesta

eihän ketään enää ole.
ei minua.