omenavaras

Inhoan olla se tyttö, jonka sormenpäitä pakkanen tai kitarankielet eivät ole kovertaneet ontoiksi ja joka lisää sydämen jokaisen lauseensa perään. [♥] Se on oksettavaa. Hirveän rumaa.

Sekin on rumaa, että sanoja on ollut koko viikon ajan niin vähän että ne pystyy laskemaan.

Kaksisataaviisikymmentäseitsemän.

Kirjoitin jotain hölmöä puiston penkillä nukkuvasta laulajapojasta ja kitaristista, joka salamatkustaa tavarajunissa osavaltion rajojen yli. Kaksisataaviisikymmentäseitsemän, eivätkä he edes ehtineet tavata toisiaan. Hampaat ovat sokeripaloja jotka liukenevat pois, jos vaikenee liian kauan. Makeeta.

Ja kun kotimatkalla Kurt Cobain laulaa sydämenmuotoisista rasioista, tajusin miten valtava kiire mulle tulee jos tahdon saavuttaa jotain ennen kuin lähden. Varjoni ei paina kantapäillä grammaakaan, mutta olen silti aika väsynyt.

tänään ei olekaan torstai

made in china

ihmisellä on kaksikymmentäneljä kylkiluuta [lat. costae]
- minulla umpisolmuni ja parillinen määrä näkymättömiä

hei au

ruosteiset instrumentit
perhoslaastarit
silmäterät

epilogin kulkiessa kaulavaltimon viertä hajanaisin mustekirjaimin

hei, au

kuunpimennys on maailman kaunein sana
ja minun aivan kohta

enää pitää vain

odottaa

rakastan

Inhoan elokuvia joissa hyvät ovat kauniita ja pahat rumia. Inhoan väritettyjä ruumiita. Inhoan ikävöimistä. Inhoan monta vuotta vanhoja postikortteja joissa nimeni on kirjoitettu kahdella iillä. Inhoan päivää jolloin sataa ensilumi. Inhoan verta kynsien alla. Inhoan (vihaan) sarjamurhaajaani. Inhoan välimatkoja. Inhoan nauruani. Inhoan varpaitani.

Inhoan huhtikuun 17. päivää. Inhoan sitä että teesiivilä on aina kateissa. Inhoan vasenkätisyyttä silloin kun piirrän ja koko kämmensyrjä värjääntyy violetiksi. Inhoan mustaa smartia. Inhoan pilkkuja. Inhoan liitutaulukynsiä. Inhoan sitä ääntä joka tulee kun astuu lattialle unohtuneen levykotelon päälle. Inhoan sinistä kynsilakkaa hampaissa. Inhoan salaa kun äidinkielen opettajani väittää Ian Curtisia 27-vuotiaana kuolleeksi huumehörhöksi ja sitä myös, etten uskalla korjata hänen sanojaan.

Inhoan tauluja jotka eivät olekaan ikkunoita toisiin ulottuvuuksiin. Inhoan sitä että maailman näteimmät ruusutennarit ovat kokoa liian pienet. Inhoan välittää henkilöistä, joille on ihan sama hengittävätkö keuhkoni happea vai merivettä. Inhoan kaupunginosaa jossa asun. Inhoan puutumispistelyä. Inhoan jänniä kirjoja joista joku nero on repinyt loppuratkaisusivut irti. Inhoan olla näin vainoharhainen. Inhoan mustia sukkia (ja sellaisia sateenkaarisukkia, joissa on reikiä). Inhoan inhoamista.

(Emmasofia istuu tukka pörrössä ikkunalaudalla ja ulkona tuulee. Niitä mä en inhoa.)

ei nukuta

cold-burning thieves drink the sun
and eat concrete
from our hands
umbrellas cover the world
and we sleep
in the rain
*
these stars that died in my pocket
should fill the holes that we put in your
head
*
my mind is
my mind is a pesticide

Kasvot ovat muuttuneet lyijylasiksi, maisema säröilee näiden päivien yllä ihan turhaan. On kamalasti halkeamia ja rotkoja. Avohaavoja. Pelottaa keikkua kantapäiden varassa verenpurkaumien reunoilla ja kuulostella epätasaista pulssia, joka ei tunnu kuuluvan kenellekään, se kulkee irtonaisena ohi suonien. Lääketiede ei sumenna katsettani tänään, mutta mua naurattaa silti, ihan kaikki. Hampaissa vihloo niin etten oikein uskalla hengittää, se kuulostaa hullulta. Kuin joku olisi varastanut keuhkoni ja puhaltanut ne täyteen pumpulia.

(Salaisuus, saisit pitää ne. Jos vain pitäisit hyvää huolta)

her electro blue voice

Verenkierto. Terveydenhoitaja ripustaa käsivarteen (oikeaan, siihen kauniimpaan) piuhoja ja näyttää kummastuneelta tuijottaessaan liian pientä lukemaa digitaalinäytöltä, kulkeeko noin alhainen verenpaine suvussa vai urheiletko paljon, tuollainen tosin lupaa pitkää elämää, iloitsisit, ja mä vain pudistan päätäni ja nyin olkapäät piiloon hiusten taakse. Saatat sitten pyörtyillä jos jäät seisomaan liian kauaksi aikaa paikoillesi, naurahdus. Pinkit post-it-laput kirkuvat niin lujaa että ne on pakko pudottaa lattialle. Mulla on uudet punaiset maiharit ja riitasointuja peittämässä hymykuopat.

Joku on kirjoittanut koulun vessan oveen Ihmiselle maailmanloppu on se, että hänen lajinsa kuolee sukupuuttoon. Siksi sen täytyy. --- Piirsin indigonsinisellä huopakynällä sydämiä puupintaan.

Hampaat. Äiti katsoo kun kuljen tuttua reittiä lääkekaapille ja ravistan valkoisia syliini niin ettei satu enää niin paljon väärästä kohtaa ja silmät valehdellaan pysymään kuivina. Käskee avaamaan suun ja hymyilemään niin että helmiäinen hohtaa keittiön seinille asti -

 ei viisaudenhampaat aiheuta oikeasti noin kovaa kipua, teeskentelet, huomenna kyllä varaan ajan hammaslääkärille ja sun suuhun tungetaan ainakin miljoona poraa ja skalpellia ja hammaslangasta hirttosilmukoita fluoria xylitolkohtaus kutittaa äänihuulet yskimään

Laahustettuani takaisin huoneeseeni osasin kerrankin olla iloinen siitä että koko talo tulee olemaan ensi viikon ihan hiljainen ja olohuoneesta kaikuvat naurahdukset  katoavat kauas kauas Berliiniin. Olen kovin yksin.