Jos tämä olisi elokuva, taustalla soisi Portishead

Peruuntuneiden eväsretkien päivä. Kutsuin Dorian Grayn, saksikätisen Edwardin ja neiti Alaskan kylään, mutta yksikään heistä ei päässyt paikalle. Retkihuovan kolme kulmaa pysyivät tyhjinä ja katsoin miten hyttyset kastoivat siipensä raparperimehuun. Ne hukkuivat hiilihappoon ja minä:

tahdoin tulla yhtä pieneksi, upota silmäterässä kimaltavaan veteen, kuristua hennonhienoon ja yksinäiseen hiukseesi, pudota violettikynnen rakoihin ja liiskaantua pikkukivien alle. Veri saa muodostaa asfalttiin punaista pitsiä, kotini on keskellä hemoglobiinikehiä.
♥

Sen jälkeen keräsin käteni ja jalkani ja ajatukseni ruohosta ja menin sisälle. :) on epäystävällisin hymiö ikinä. Vihaan sinua.

Neliapiloita 0

I'd like to be someone
you could finally learn to
breathe

laulaa Victoria Legrand ja itse toivon samaa joka hetki. Minusta on tullut vähän kuin entisten valokuvien kaltainen, pelkkää auringon valottamaa ihoa ja valkoisen keskeltä tuijottavia ohuita silmiä. Kesä ei ole vieläkään tainnut saada otetta minusta eikä ehkä saakaan (pelkään), jos jatkan ovien sulkemista ja nukun keskipäivään. Sininauhaiset kädet eivät ole koskaan olleet minun omani.

tahdon juosta hiekkatien yli jonka takaa alkaa vapaus
tahdon laskea sateenkaaret pihatien mustista lätäköistä
tahdon kotiin
ja ehkä uudet kengätkin
vihreinä ruohonkorsista

Mietin välillä miksi teen näin, miksi piiloudun enkä koskaan jatka matkaa, miksi olen näin täynnä jumiutumia. Silmät ovat yhä kuin negatiivit, kultaa ja sinistä ja yskänlääkkeen väristä mustaa. Negatiivista elinvoimaa. On silti kovin kaunista. Tahtoisin nähdä tuhansia tähtiä ennen kuin nukahdan uudestaan.

Aloitan tänään

uuden blogin, jonka takaa minua ei löydetä. Eikoskaankoskaan.

(seuloja ja neuloja
saatan tahtoa jäädä kotiin turvaan nuppineuloiltasi)