Eloonjääneen valepuku on helpoin harhautus peittämään todeksi tulleet luuttomat kasvot ja suunnattoman lapsenpelkoni tärkeitä päätöksiä kohtaan. Alleviivasin nämä:
[esim. on yliopistot ja velvollisuutesi kasvaa aikuiseksi/velvollisuutesi
elää ja velvollisuutesi käyttää ihmismäisiä verbejä,
kuten omistaa ja kompuroida joulukuuhun,
johtua hyönteisistä ulottuvuudessa x ilman nimistäsi painovoimaa
ihosi linolevytaiteesta uusin vedos= epäonnistumiesi summa ei puhuttele]
Joskus ihmisiltä saa pullonsiruja ja nimettömiä kirjeitä. Ensimmäiseksi mainitut rakkaudenosoitukset löytävät tiensä jalkapohjien saumakohtiin ilman apuakin (umpeenpalaneen rakenne - päätelkää itse loppuratkaisu), mutta se toinen hymyilyttää yhä. Löysin kirjekuoren koulukirjojeni välistä keskellä yötä ja mietin että kuka, kenelle mä olen näin olemassa. Ei mulle ihan joka päivä kerrota galakseista. Oikeastaan mulle ei kerrota galakseista koskaan.
