Potilas X seurasi viemärinkansia kaupunkinsa halki odottaen onnea kohoavaksi kiiltävänvihreästä liejusta sinne kerran unohdetun lapsen tavoin. Kukaan ei ollut käskenyt ikuistaa ruumiita Venetsiaan, mutta hän nauroi kaiken aikaa
(koskaan hymyilemättä)
samalla kun varoi syömästä jaloillaan viimeisen unensa pinta-alaa. Meidän tulisi ruokkia hirviöitämme.
***
Todellisuudessa vain päähenkilö oli järjiltään. Muut pelasivat vaiteliaina pasianssia syntymätodistuksilla ja lisäsivät kynsilakkaa odotushuoneessa, jonka huonekalut lisääntyivät ja halkeilivat silmäluomien liikahdusten aikana.
Edelliset eivät pysähtyneet maamerkeiksi. Minäkin lähdin kartoitettuna, aseistariisunnan jättämä veresliha varjonani.
